Sivut


sunnuntai 6. tammikuuta 2013

Minun majani

Tämän päivän sana on Minun.

Minulla on haaveena Oma Maja, kuten varsin moni on jo lukuisia kertoja kuullut. Minun. Minun omani. Minun majani. Perjantaina kävin pankinjohtajan juttusilla. Laskeskelimme minkä kokoista lainaa minun olisi mahdollista taikka järkevää havitella. Minulla on sellainen tilanne, että kannattaisi ehdottomasti ostaa asunto ja maksaa lainaa ja vastiketta kun nykyinen vuokrani on niin kova. Ja nousee koko ajan. Vaikka korotkin tässä nousisivat (ja varmasti jossain vaiheessa sen tekevätkin, koska mietteissä kuitenkin on melko pitkä maksuaika) olisi ostaminen silti fiksumpaa ja jopa mahdollista pienillä tuloillani, tähän päädyimme.

Enkeleitä, onko heitä? Minulla olisi pieni toive...

Minun unelmamajani olisi kävelymatkan päässä keskustasta. Voisin luopua autosta ja saada silläkin tavalla väljyyttä taloudelliseen tilanteeseemme. Jollei realiteeteista tarvitsisi huolia, valitsisin saunallisen rivitalokolmion. Koska niistä on pakko huolehtia, on Mahdollinen Majamme todennäköisesti kaksio. Saunasta en haluaisi mistään hinnasta tinkiä enkä omasta pihapläntistäkään, mutta tosipaikan tullen voisin olla valmis jopa siihen. Mutta tuo autottomuus... Naapuritalostamme olisi myynnissä iso kaksio, jossa pahasti altistunut ystäväni pystyi asumaan, mutta en ole sitä edes käynyt katsomassa. Ehkä epätoivon hetkellä teen senkin, kuka tietää?

Tänään menen taas yhteen näyttöön vaikka se realisti minussa sanoo, ettei tämäkään, 80-90-lukujen taitteessa rakennettu rivitalo, ole minulle se oikea. Ei edes mahdollinen. Silti se pieni optimisti minussa haluaa uskoa ihmeisiin. Josko jostain kuitenkin joksus löytyisi se niin hyvin ja huolellisesti rakennettu ja pidetty juuri sen ikäinen maja, etten saisi siellä hengenahdistusta. Että voisin ruveta laittamaan minun majaani. Minunnäköistäni. Eläkepäivien turvaani. Ja jos tällainen ihme vastaani tulisi, haluan, että se ei kaadu ainakaan siihen, etten voi tehdä tarjousta, ettei selusta ole turvattu ja realiteetit tiedossa.

12 kommenttia:

  1. Nyt puhuit haaveesta joka jäytää meikäläisenkin sielua. Unelmissani on pienen pieni mummonmökki, enempää en vaatisi sillä se huone tai kaksi ja keittiö riittäisi vallan mainiosti. Vielä kun olisi oma piha ja vaikkapa pihasauna niin voi sitä autuutta. Siksipä toivonkin sinulle onnea sen oman majasi löytymiseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, minäkin haaveilin ennen pienestä punaisesta mökistä ja perunamaasta. Sellaisesta oikeasti pienestä - ja pihasauna, tottakai! Nykyään on sen verran elämä ravistellut, että saan jättää mökit suosiolla laskuista, mutta toivon, että meidän molempien haaveemme joskus, tavalla tai toisella, toteutusivat.

      Poista
    2. Ja kyllähän ne toteutuu kun ei anneta periksi!

      Poista
  2. Onnea matkaan, kumpa se jo vihdoin löytyisi! Olen hengessä mukana ja pidän peukkuja. =)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Magdaleena, lämmittää! Minä se aina jaksan innostua, vaikka valmiiksi jo oikeasti tiedän, että hukkareissu tulee. Katselin eilen jopa jotain keittiöjuttuja kaupungissa "sillä silmällä". Toisaalta, jollei uskalla haaveilla ja jättää näytöt käymättä, ei varmasti mitään saakaan.

      Poista
  3. Kämpän ostaminen on iso stressi, mutta suosittelen lämpimästi. Nykyään tosiaan vuokrat ovat sellaisia, että on järkevämpää lyhentää lainaa ja maksaa vastiketta.
    Tsemppiä etsintöihin, toivotaan, että se oma löytyy. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Toivotaan, todellakin! Olisin kovasti valmis muuttamaan ja vaihtamaan tämän tiukan rahallisen tilanteeni velkavankeuteen, koska se tätä oikeasti väljentäisi.

      Poista
  4. Toivoaan ei kannata koskaan menettää. Mistä sitä tietää, jos jonkun kiven käännettyäsi löytäisit omanoloisen kotikolosi.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Totta puhut. Ja vaikka pessimisti ei pety, ei se kyllä sitten mitään saisikaan, kotoa käsin. Toivotaan, toivotaan...

      Poista
  5. Toivon todella, että oma maja tahi linna sulle löytyy!!
    Minulla se mummonmökki jo oli entisessä elämässä; suuri suru ettei sellaiseen nyt ole mahdollisuutta näköpiirissä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, minua niin kovasti ilahduttaa ja liikuttaa ihmisten myötäeläminen. On tää pirunmoinen sairaus...

      Mutta toivotaan ei sovi menettää!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana