Se pieni ero?

Sain vast ikään loppuu Annamari Marttisen romaanin nimeltä Ero. Joko minussa on jotain vikaa, tai sitten eroa käsitellään sekä lehtiartikkeleissa että romaaneissa varsin stereotyyppisesti. Jollei mahdu muottiin, ei niistä paljoa sitten saakaan. Jotain pientä jäi tuosta kirjasta käteen ja mielenkiintoistahan näihin kieltämättä on tutustua. Peilata itseään. Ihan anekdootinomaisia huomioita kirjaan itselleni prosessin tässä vaiheessa.

Mikä viiltävän samankaltainen kuva, kokemus kuin minulla. Parisuhdeterapeutilla. Terapeutti kysyi jotain mieheltä ja nainen tajuaa, että tämä ei ymmärrä. Ei halua ymmärtää. Ei vastaa oikein. Ja se onkin sitten kristallinkirkasta. "Ja silloin, juuri sillä hetkellä, Ellen tajusi vihdoin, että heidän avioliittonsa oli ohitse." Näin juuri minulle kävi.


"Nainen ei ole koskaan liian rikas tai liian laiha, hän muisti lukeneensa jostain. Erotkaa kaikki naiset. Tulette laihoiksi ja kauniiksi, hän ajatteli." No, hmm, olen nyt laihtunut sen sopivat 10 kiloa ja kauniiksikin tunnen itseni, mutta niin tunsin ennen eroakin. Enkä ikinä menisi sanomaan kenellekään, että eroa sinäkin. Tosin fiktio voi vähän kärjistääkin, ymmärrän kyllä.

"Hän oli luullut, että yksin nukkuminen olisi yksi vaikeimmista asioista eron jälkeen, mutta se olikin osoittautunut yhdeksi helpoimmista. Yksinäisyys yksin ei ollut mitään verrattuna yksinäisyyteen kaksin." Minä nukun myös erinomaisesti, jopa paremmin nyt, kuin yhdessä ollessamme. Ja tuo viimeinen lause on niin totta niin totta!

"Jumala anna mulle rakastaja, Jumala sä loit seksin anna mulle seksiä." Olen ruvennut näkemään eroottisia unia, mutta edelleenkään en päivätajunnan tasolla kaipaa edes syliä tai ihoa. Ehkä tuon aika tulee vielä?

"- Välillä mä ajattelen että mitä mä oikein olen tehnyt. Että oliko tämä oikea päätös..."
"- Voisitko sä kuvitella että palaisit vielä joskus Kimmon kanssa yhteen? joku hänen ystävistään oli kysynyt häneltä. - On hetkiä, jolloin olen voinut kuvitella, Ellen saattoi vastata." 

Minulle ei ole vielä kertaakaan tullut mieleen kyseenalaistaa tätä päätöstä. En ole myöskään hetkeäkään ajatellut, että palaisimme takaisin yhteen, että edes voisimme palata. Se tietysti helpottaa. Surua toki tunnen hetkittäin, kun katson kuopusta, avioerolasta, joka oireilee omalla tavallaan. "Ei tässä pitänyt käydä näin." Sitten taas toisaalta tarkkailen häntä ja helpottaa, kun näen hänen hymyilevän iloisena, olevan kuitenkin oma tasapainoinen itsensä.

"Tahdotko ottaa eron ex-puolisostasi
myös ajatuksissasi, sanoissasi ja tunteissasi,
sekä jatkaa omaa elämääsi
erillisenä ihmisenä
ja antaa hänen jatkaa omaansa?
Tahdon."

(Kaikki lainaukset siis kirjasta Annamari Marttinen: Ero)

P.S. Tänään loppuu harkinta-aika, ja voimme postittaa virallisen avioerohakemuksen. Se on jo kuopuksen isällä allekirjoitettavana ja toimitettavana eteenpäin. Ei tunnu miltään. Liittyyköhän tämä siihen valuvikaan?

Muistan, kun postitin ensimmäisen hakemuksen ja sydän hakkasi. Silloin sormessa killunut tunnesormus vaihtoi väriä jännittyneen, pelokkaan ja kiihtyneen välillä. Sekin tasoittui pian. Täytyykin muuten taas huvikseen laittaa sormus sormeen joku päivä ja tarkkailla muutoksia.