Äidin logiikkaa

Kerroin vasta olevani 14-vuotiaan esikoisen mielestä kaikkien aikojen pahin ikärajanatsi. "Miksi mun kaverit sitten saa pelata K16- ja jopa K18 -pelejä?" Siksi, kun eri perheissä on eri säännöt. Siksi, koska minä olen sitä mieltä, että ikärajat on asetettu jostain perustellusta syystä ja siksi, koska työnikin puolesta joudun näitä asioita miettimään. Ja koska minun ei tarvitse olla lasteni kaveri, ei tarvitse miellyttää heitä enkä pelkää pettymysten tuottamista. Miksi se onkin niin vaikeaa olla vanhempi, ei kaveri? Miksi pettymysten tuottaminen omalle lapselle on niin ylitsepääsemättömän vaikeaa?

Minä karjahtelen, uhkailen, lahjon ja kiristän, enkä todellakaan väitä saati tunne olevani täydellinen äiti. Mutta minä keskustelen myös, kuuntelen, selitän ja perustelen. Keskusteleva vanhemmuus ei tarkoita sitä, että lapset silti saisivat päättää, päinvastoin. Minun nähdäkseni keskustelemalla lasta voi opettaa maailman menoon, siihen, miten hommat toimii ja maailma makaa. Mutta se ei tarkoita, etteivätkö päätökset olisi minun käsissäni. Aina. Ja ettenkö toisinaan turvautuisi maailman yksinkertaisimpaan perusteluun, kun sadannen kerran minulta kysytään "miksi"? Siksi, kun minä sanon. Siksi, kun minä olen aikuinen ja minä päätän. Minä tiedän - tai ainakin kuvittelen tietäväni - mikä teille lapsille on parasta. 

Ostin naistenpäivänä itselleni
ihanan keväisen krysanteemin

Minusta tuntuu, että arkemme soljuu niinkin sujuvasti paljolti juuri siksi, että minun ei tarvitse miettiä näitä asioita aina uudelleen. Ja pojat tietävät sen myös. Ihan turha kyseenalaistaa joka ainoan kerran. Nämä asiat tulevat niin selkärangasta. Samoin kuin positiivinen palaute ja kannustus silloin kun niiden aika on. Ja minusta se on aika usein. Paljon useammin kuin negatiivisen palautteen. Minä olen viime aikoina pannut ikäväkseni merkille, että todella paljon kuulee turuilla ja toreilla jatkuvaa tympääntynyttä kieltelyä ja käskemistä tyyliin "älä mene sinne". "Älä tee sitä, älä tätä, älä, älä, älä."

Sitäkin kammottavampaa on sellainen mollaava ja piilovittuileva kommentointi vanhemmilta lapsille. "Pitikö se nyt noin tehdä?" "Etkö sä VIELÄKÄÄN ymmärrä?" "Aina tuo menee väärin." Minun oletukseni on, että ihmisten ilmoilla on kuitenkin jonkinlainen sordiino päällä. Mitähän se sitten neljän seinän sisällä on, se kannustus ja kasvatus? Ei ihme, että itsetunto meillä suomalaisilla on mitä on. Huokaus. Positiivisen viestin voima on vaan niin paljon vahvempi kuin negatiivisen. Oletteko yhtään samoilla linjoilla?!?

***

Naisen logiikka. Aivan ihana artikkeli Hesarissa 75-vuotiaasta muorista, joka harrastaa seksiä 45-vuotiaan miehen kanssa. "Olen vasta vanhempana alkanut katsella miesten peppujakin. Aiemmin en kiinnittänyt niihin huomiota." Tämä mamma viheltelee nuorten miesstripparien perään kadulla. Ehkä se vanheneminen ei olekaan niin kauheaa. Mutta siinä Neo on kyllä oikeassa, puuma -sanalle pitäisi keksiä joku neutraali vastine. Mikähän se voisi olla?