Sivut


tiistai 30. lokakuuta 2018

Pupun tuijottava katse

EDIT: ihan ilmiselvä jänis työpaikan vessan lattiassa:




vai eikö muka?



Joskus on sellaisia päiviä... niitä on ollut ennenkin: klik. Kaikki tuijottaa.

Rupesin tekemään minulle ja kuopukselle rahkaa, ja sähkövatkain oli sillä päällä.





Ei tämä vielä mitään, mutta kun esittelin kaverin kuopukselle, pisti hän virran päälle. Kuvitelkaapa tuo niin, että silmät pyörivät villisti.

Huh!

RH:lla oli tälle ilmiölle nimikin: pareidolia. Minun täytyy ottaa huomenna kamera töihin ja näyttää teille seuraavaksi, miten vessan lattiasta löytyy pupu. Joka kerta. Sille EI VOI olla hienoa termiä, eihän?

sunnuntai 28. lokakuuta 2018

Yhdessä ylöspäin

Kun perjantaina hain autoa talvirenkaiden vaihdosta luottokorjaajalta, huomasin jotain, minkä ohi olen kävellyt lukuisia kertoja noteeraamatta sitä lainkaan. 

Halivat puut:





tänään kävimme kuopuksen kanssa kävelyllä ja otimme kameran mukaan. Tuossa on jotain todella kaunista. Symbolistakin. Eri väriset, kokoiset ja lajiset puut kasvaneet suloisesti toistensa lomaan. 





Viikonloppu on ollut mukava ja rauhallinen. Perjantain oleilimme vain kotosalla ja lauantaina kävin ystävän kyydissä kaupungissa aika pikaisesti. Saunaa, vähän herkuttelua, pelaamista (kuopus) ja koneella roikkumista (minä). Tänään kuopuksella kävi kaveri, lueskelimme ja olimme vain kaikessa rauhassa edelleen. Kellotkin on siirretty. Marraskuu vähänn hirvittää, mutta koitan pysytellä pirteällä mielellä. Tai ainakin jotain sinne suuntaan. Tällaiset aurinkoiset päivätkin auttaisivat kyllä.





Joka tapauksessa mukavaa alkavaa viikkoa!

perjantai 26. lokakuuta 2018

Talvi yllätti

tramppailijan.


25.10. tuli ensilumi,
onneksi vielä lauhtuu, pitää heti miten sitten purkaa tuo hökötys



No, yllätti se kyllä vähän autoilijankin. Eilinen iltavuoroa edeltävä aamu oli mielenkiintoinen. Kuopus oli edellisiltana suihkussa nuljauttanut nilkkansa liukastuessaan, ja koska jalkaa aristi vielä aamulla, päätin, että voi skipata liikuntatunnin joka oli ensimmäisenä, ja veisin hänet sitten toiselle tunnille. Painuimme yksissä tuumin takaisin pehkuihin. Kun uudelleen herättyämme kurkistin ikkunasta, siellä  tosiaan näytti tuolta. Ja minulla - yllätys yllätys - talvirenkaiden vaihto varattuna vasta seuraavalle päivälle.  No, selvisimme kunnialla matkasta. Sen verran hiljaa muutkin ajelivat, etten tainnut olla ainoa.

Tämän viikon työt on tehty ja nyt kotoillaan viikonloppu. Jonkinnäköistä sosiaalista elämää lienee luvassa, mutta aika rauhaisasti on kyllä tarkoitus olla. 

Ja sitten on vielä yksi asia sulateltavana:







tuo löytyi päästäni. Ensimmäinen harmaa hius?!?

keskiviikko 24. lokakuuta 2018

Ihana lapsus

tai typo. 

Sen kunniaksi kun osa lakoista on nyt lakkoiltu (ts. ainakin ensimmäinen erä siitä, joka meidän alallamme eniten vaikutti) täytyy julkaista ihana ihana pieni kirjoitusvirhe, jonka löysin asiaan paneutuessani:




kas näin. Lakko ei siis koskenut minua, koska olen viranhalija!

Miten suloista, lähdenpä tästä töihin!

sunnuntai 21. lokakuuta 2018

Miten tässä nyt näin kävi?

No niin, syytän kyllä ihan vähän Nelinaa ja hänen viimeisintä postaustaan Sunnuntaiahdistus. Se sai aikaan aivomyrskyn ja ajatustuulia. Minulle sunnuntaiangsti on tuttu käsite varsinkin teinivuosilta. Sunnuntai oli tylsä päivä, piti miettiä jo seuraavaa koulupäivää, onko läksyt tehtynä jne. Onhan se nykyään vähän sama töidenkin kanssa, ajatus on usein jo siinä seuraavassa työpäivässä, ei ole enää niin leppoisaa ja vapaata kuin lauantaina. Etsii vaatteita aamuksi valmiiksi, miettii vähän, mitä päivä ja tuleva viikko tuovat tullessaan. 

Rupesin miettimään mikä auttaisi sunnuntaiahdistukseen ja tähän syksyangstiin ylipäätään. Tulin siihen tulokseen, että valot. Ja lämmin vaatetus. Niinpä kaivoin talvivaatteet ulkovarastosta ja päätin, ettei haittaa, vaikka ne hetkellisesti olisivat kylppärissä epämääräisenä läjänä. Ovatpahan lähempänä ja käytettävissä kun se hetki tulee. Se taitaa tulla pikemmin kuin arvasinkaan: viikolle on luvassa varsin kylmää ja aamuisin aivan liian viileää. Hrrr. Valaistuksen suhteen koitin pidätellä itseäni, mutta kun hoksasin, että jouluun on enää kaksi kuukautta, lähti mopo keulimaan oikein kunnolla. Jos kynttilöiden lisäksi yksi joulukaamosvalo? Tai kaksi?






Entä mites ne tontut, jotka eivät ole tonttuja ... voisivatko ne laskeutua alas keittiön kirjahyllyn päältä? Voi rouva Nelina minkä teit...






Siinä vaiheessa, kun ripustin punaisia sydämiä alakertaan muuttaneiden tonttujen paikalle, oli peli menetetty. 






Ja ihan vaan, että häpeä olisi täydellinen, tuolla pöydän oikealla kulmalla asustelee jo ihan sellainen tonttu joka on tonttu. Ja sen taloineen kävin oikein erikseen etsimässä ...kröhöm... joulukoristeiden seasta. 






Vannon, että kaikki muut joulukoristeet tälläsin vielä takaisin ulkovaraston ylähyllylle. Ainakin kuukaudeksi.

torstai 18. lokakuuta 2018

Kurahousun ystävät?

Kurkkasin taas joutessani hakusanoja, joilla blogiini on päädytty.

Edelleen se joku meni humalassa poikansa sänkyyn ja etsii helpotusta netistä...   

Kurahousun ystävät? Ei hyvää päivää!


menin humalassa poikani sänkyyn

marjaananmaja

harva meistä on rautaa

kurahousun ystävät

marjaanan maja

helmi villasukka

mun sydaemeni tänne jää sanat

muratti ruukkusora

sielun pimeä yö
tuhmat tytot laulu


Harva meistä on rautaa ja sielun pimeä yö sointuvat tähän lievään alakuloon. Onneksi loma virkistää ja on ihana nukkua pitkään, huolehtia vain omista syömisistä, lueskella, käveleskellä, torkkua.

Niin, ja vähän katsoa televisiota - ei laulaa tuhmien tyttöjen lauluja. 






Mitähän kertoo se, että joka kerran, kun tuo %-luku pamahti ruudulle, luin sen painonhallinta. Olisikohan loman jälkeen taas vähän ryhdistäydyttävä?

maanantai 15. lokakuuta 2018

No ei

siinä ollut. Omaa Majaa mulle.

Nukuin toisen yön ja ikävä kyllä pelkoni koneellisesta ilmastoinnista osoittautui oikeaksi. Se ei vaan sovi minulle. Olin aamulla aika lailla tukossa ja tuhruinen. Nyt troppaan ja toivon, ettei ihan taudiksi asti äidy.

Lyhyestä virsi kaunis ... tulin vaan tämän teille kertomaan. Ja esittelemään ystävältä saadun piristyskortin.




Kyllä täältä taas noustaan.

perjantai 12. lokakuuta 2018

Olisiko tässä

mulle Oma Maja?



Hyvän kokoinen kaksio, kymmenen vuotta vanha. Hinta kohillaan, lainaa saisin. Vastike tosi maltillinen. Muuttomatka 50-100 metriä.  Aika kiva.




Keittiö ja olohuone avaraa, yhtenäistä tilaa. Aika paljon säilytystilaa ja tasoa.





Olohuone sen verran suuri, että voisin jakaa sitä hieman, tehdä itselleni nukkumapaikan.




Makuuhuone olisi kuopuksen käytössä.





Kaappeja sielläkin mukavasti.





Kylpyhuone ja sauna erikseen, iso vessa erikseen




Eteinenkin varsin avara





kas näin




Minulla on avaimet viikonlopun ajan, aion nukkua ainakin yhden yön ja testata. Ensi yön. Peti on jo pedattuna ja vein kirjan ja yövalon, wc-paperia. Sunnuntain-maanantain välisen yön voisin myös olla jos en vielä huomisaamuna ole varma.

Tuo olisi aika ihana, mutta minulla on vähän paha aavistus. Olen pitänyt ilmanvaihtoa vuorokauden kunnolla päällä kun oli tietysti, koska ei ole asukkaita, minimiasennossa ja ilma oli hapetonta. Papereissa lukee, että tuolla on koneellinen poisto, joka on ollut minulle hyvä ratkaisu. Minusta kuitenkin näyttää ja tuntuu, että kyseessä on koneellinen ilmastointi lämmön talteenotolla, joka sitten taas ei ole niin hyvä juttu.

No, testiyö sen kertoo!

keskiviikko 10. lokakuuta 2018

En pidä

Ei erityisemmin pidä elämästäni tällä hetkellä. Oivallus tuli, kun luin sosiologian professorin Terhi-Anna Wilskan ajatuksen pitkäaikaisesta rahattomuudesta: se aiheuttaa uupumista ja masennusta, vaikuttaa elämänhallintaan, tulevaisuudenuskoon ja -toivoon ja myös kykyyn suunnitella yhtään mitään. Mutta ei mennä siihen sen syvemmälle

Silläkin uhalla, että kuulostan dinosaurukselta ja vanhalta ja vanhanaikaiselta, kerron toisen asian mistä en pidä: tästä ajasta. Hoksasin asian tässä yhtenä päivänä, kun harhailin ison marketin juustohyllyllä ja vastaan tuli nuori nainen korin ja hands freen kanssa. Jutteli sujuvasti asioistaan siinä samalla, vähääkään välittämättä ketkä kaikki kuulevat.

En halua tietää toisten ihmisten asioita. Liikaa. En halua somettaa, tykätä kaikesta mitä toiset postaavat, jakavat. En halua, että kaikki jaetaan. Tai kommentoidaan joka asiaan omalla nimellä. Pahimmassa tapauksessa möyhätään netissä - omalla nimellä ja naamalla. En ymmärrä, en sitten yhtään!

Minulla on elävänä muisto siitä, kun kännykät tulivat. Tai jonkin sortin  raahattavat kannettavat  puhelimet. Poikaystävä joutui pitämään mukana työnantajansa hankkimaa kännykkää ja kun se ensimmäistä kertaa soi, ratikassa Kurvissa, potkimme salkkua nolona penkin alle ja olimme niin kuin emme olisikaan. Pysäkillä sitten soitettiin takaisin.



Mun pitäis asua Muumilaaksossa


Minä en avaa hassuja videoklippejä joita veljeni lähettää tai "lue" höpölehden juttua, jos siinä pitää katsoa joku video tai höpötv:n lähetys. Ei kiitos. En jaksa kuunnella podcasteja. Mitä vikaa on vanhassa kunnon lukemisessa?

Sydäntäni lämmitti kun olimme esikoisen kanssa viime perjantaina syömässä. Sen puhelin oli äänettömällä ja kerran se kysyi, kun keskustelumme sivusi jotain kalenteriasiaa, että "sua ei varmaan haittaa jos tarkistan sen puhelimen kalenterista"? Ei haitannut, vaikka rakastankin paperista kalenteriani. Samassa paikassa tarjoilija kysyi etukuponkia, että "sulla on se varmaan mobiilina"? No ei ollut kun omin pikku kätösin lehdestä leikattuna. Koska minulla on edelleen se Doro. Tosiaan. Dinosaurus. Kuopus on oppinut laittamaan minulle hymiöt erillisinä merkkeinä kas näin ;-)

Samana iltana Vain elämää -ohjelmassa laulettiin Tuure Kilpeläisen Surusilmäinen kauneus ja puhuttiin tämän ajan hetkisyydestä ja pirstaleisuudesta. Pakonomaisesta päivittämisestä. Instagramiin, facebookiin jne. Minulla ei ole kumpaakaan noista, ei WhatsAppia, Snapchattiä, vain tämä  blogi. Ja elämä. Sellainen pieni ja vähän risa.

Toimittaja yritti olla kuukauden ilman somea, oli Hesarin juttu, joka avasi kyllä silmiä sille, miten erilaista elämää muut älypuhelimineen viettävät.

Minulta onnistuisi kuukausi oikein helposti.

***

Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää toivottaa yksi dinosaurus.

torstai 4. lokakuuta 2018

Tiukkaa tekee

Ehkä se on päivityksistäkin - tai päivittämättömyydestä - vähän välittynyt, etten ole ollut viime aikoina aivan oma iloinen itseni. Jostain syystä tämä syksy ottaa nyt varsin koville. Sekä fyysisesti että henkisesti. Se ihmetyttää minua hieman, koska kesä oli mahtava ja akkujen pitäisi siltä osin olla ladatut. No, eivät ole. Kirkasvalolamppu tuli käyttöön ennätyksellisen aikaisin, jatkuvasti väsyttää ja vähän ahdistaakin. On ollut joitain takaiskuja ja hankaluuksia ja välillä on usko ja jaksu koetuksella.  Pitkittynyt raha-ahdinko vielä kertaa ahdistusta.

Voimakoru, Vernadan ihana Unelmoi. Usko. Taistele. Uskalla. koittaa valaa uskoa ja toivoa ja taistelutahtoa. Juuri nyt ei kauhean hyvällä menestyksellä.


Parempia kuvia täällä.



Ystävät ovat onneksi apuna, eikä sekään haittaa, että kuopus lähtee viikonlopuksi isälleen. On aika ottaa rauhallisesti taas. Voi olla, että täälläkin on hiljaisempaa. Jonkun hetken.

Olette silti rakkaita 💛!

tiistai 2. lokakuuta 2018

Arkiruokaa pyhänä

Vaikka viime päivityksessä väitin horrostelleeni koko viikonlopun, niin sain minä jotain aikaankin. Olen ottanut sunnuntaisin tavaksi vähän valmistella alkuviikon ruokia. Keskiviikon kasviskassi jo siinä vaiheessa usein vetelee viimeisiään, mutta jos jotain on vielä jäljellä, täytyy se jo johonkin appeeseen upottaa. Tällä kertaa jäljellä oli kesäkurpitsa. Perjantaina ajoimme lähikaupunkiin pikipäin ja mukaan tarttui myös kukkakaali ja bataatti. Niinpä sunnuntaina valmistui kukkakaalikesäkurpitsakeitto,





ja toinen puolikas kesäkurpitsasta päästi kesäkurpitsa-tomaatti-mozzarellavuokiin, jotka on helppo ottaa töihin mukaan sellaisenaan.








Jonakin iltapäivänä loput kukkakaalista ja bataatti pääsevät uuniin. Bataatti ranskalaisina ja kukkakaalin ajattelin paahtaa tämän reseptin mukaisesti.





Terveellistä, helppoa ja halpaa. Ja auttaa kyllä arjen tiimellyksessä. Noiden lisäksi kun syö vielä tuhdin salaatin niin siinäpä ne arkipäivän ateriat melkein sitten ovatkin.

Huomenna tulee taas uusi kasviskassi. Luvassa on ainakin herkkuporkkanoiden dippaamista iltapalalla ja - ikävä kyllä jäähyväisiä - koska tämä on nyt tälle syksylle viimeinen laatuaan. Mitenkähän minä sitten pärjään?

No, perjantaina on kenties ravintolaruokaa tarjolla, koitan houkutella esikoisen kanssani syömään kaksi yhden hinnalla -tarjouksen.