No, samaistun vahvasti sammakkoon. Siitä saakka, kun päädyin sisäilmasyistä tekemään osittaista työpäivää, olemme olleet enemmän tai vähemmän tukien varassa. Lapsilisän, elatustuen, asumistuen. Vaikka perisuomalaiseen tapaan palkasta on tapana vaieta, niin kerron nyt teille salaisuuden: minulle, korkeakoulutetulle kirjastotoimenjohtajalle jää 80% työviikosta käteen 1600€/kk. Ei siinä mitään, moni saa paljon vähemmän tai saman verran, vaikka päivä olisi pidempikin. Sitten kun tähän lisätään - jälleen sisäilmasyistä - Hurjan Korkea Vuokra, tätä nykyä 850€, on yhtälö suht selvä. Tänään tulee tili ja laskujen jälkeen siitä jää 300€, joka on itse asiassa enemmän kuin yleensä. Tuilla siis mennään.
Olen etsinyt viisi ja puoli vuotta omaa riittävän puhdasta asuntoa, koska on täysin järjetöntä maksaa tuollaista vuokraa vieraalle. No, ei ole tärpännyt, kuten hyvin tiedätte. Ei edes vuokramarkkinoilla, joita niitäkin toki seuraan. Olen jo luopunut toivosta että tärppäisikään. Rivitalot ja muutama hassu kerrostalo, joita paikkakunnalta löytyy, ovat kovin vanhoja. Se ideaali, pienehkö hirsinen omakotitalo on ulottumattomissani. Vaikka vuokralla jo lyhentäisi aikamoista lainaa, käyttökuluineen omakotitalo on liki mahdottomuus. Pankinjohtaja ei taivu, ja ymmärrän sen hyvin.
|
Mietteliääksi vetää! |
Palataan sammakkoon. Reilu vuosi sitten hävisi esikoisen lapsilisä. Marraskuussa hänen elatustukensa ja nyt kuopuksen elatusapu tippui radikaalisti, tai on itse asiassa hetkellisesti katkolla kokonaan. Aika tukalaa. Odotan "innolla" kun esikoinen muuttaa pois ja tämä asunto on Kelan silmissä (ja ihan oikeastikin) meille kuopuksen kanssa kahdestaan liian suuri. Pieni asumistukikin kutistuu entisestään. Kuinkahan paljon sitä voi ihminen venyä ja vanua ja silti pysyä tolkuissaan? Ja pirteänä? Työkuntoisena?
Pahinta tässä on se, että tulevaisuus on tätä samaa jollei pahempaakin. Voin kertoa, että se näköalattomuus, toivottomuus, josta valtakunnan tasollakin puhutaan, on henkisesti tosi rankkaa. Se herättää yöllä ja painaa rintaa päivällä. Luin juuri yhden kuntamme valtuutetun sanomana, että menot on vaan suhteutettava tuloihin.
Niinpä niin. Helppohan se on sanoa.
Kun se sähkö nyt vaan on pakko maksaa vaikka se kallistuu kaiken aikaa. Puhelimet, netti, auto, lääkkeet, vakuutukset, ne vaativat joka kuukausi oman osansa. Ai niin, ja syödäkin pitää. Poikien ainakin. Olen jo kauan sitten lakannut käymästä ulkona syömässä. Pojat pääsevät joka toinen viikko äitini ja hänen miehensä kanssa pizzalle ja nauttimaan huoltsikan noutopöydän, joten eivät kinua sitä minulta. No joo, joskus käyn minäkin noutopöydän nauttimassa, salaattisellaisen, 6€. Hyi mua. Ja ystävän kanssa muuallakin, toisinaan, mutta hän on ruvennut tarjoamaan, että ylipäätään saa minut mukaan. Vaatteita en ole ostanut aikoihin itselleni ja jos ostan, kirpparilta.
Äitini avustaa meitä, jos joku isompi meno tulee (kuten vaikka auton huoltolasku tai nyt viimeksi, kun piti ostaa kuopukselle jalkapallokauden alettua samalla kertaa talvella pieneksi jääneiden tilalle nappikset, pallo ja hanskat). Ihanaa olla kohta 47 -vuotias ja riippuvainen sekä yhteiskunnan tuista että omasta äidistä. Toisen luokan kansalainen. Yhteiskunnan elätti. Sammakko joka savuaa.
Suokaa anteeksi vuodatukseni. Tämä selittänee osan menneestä ja tulevasta hiljaiselosta ja muutaman muunkin asian...