Huikea viikonloppu. Raskas, intensiivinen, tunteikas. Silti ihana.
Me pärjätään mun poikien kanssa. Ihan varmasti. Vaikka tulee rankkoja asioita eteen, vaikka tunnen vahvasti, vaikka paskaa sataa niskaan eri puolilta. Oikein urakalla.
Minä olen hyvä äiti. Tiedän olevani. Minä osaan sanoa ja tehdä oikeat asiat, osaan kuunnella, kannatella. Jaksankin, vaikken saa siihen tippaakaan tukea. No, ystäviltä toki!
Kuopuksen isällä on asiasta omat epäilyksensä. Anonyymeilläkin mielipiteensä, joita en nyt tähän hätään tarvitse. Kumpiakaan. Niinpä suljin korvani kokonaan molemmilta - ja kommentointimahdollisuuden myös.
Ei minun tarvitse kaikkea jaksaa ja ottaa vastaan. Jos minä olen tässä yksin lasteni kanssa niin yksin minä piru vie homman hoidan. Parhaaksi katsomallani tavalla. Minun tavallani.
|
Äiti ja kaksi poikaa... |
***
Jotain olen toden totta tehnyt oikein sekä nyt että aiemmin tuota poikaa kasvattaessani. Perjantai oli melko tunteikas, puhuimme koulunvaihdosta, käsittelimme asiaa, surimme. Kävimme myös tapaamassa kaveria, joka on uudella luokalla ja odottaa kovasti kuopuksen tuloa. Kurkkasimme koulunpihan - ilokseen poika löysi sieltä jalkapallokentän. Lauantaina tavattiin parasta vanhaa kaveria, saunottiin ja oltiin rauhassa. Sunnuntaina käytiin peuhutapahtumassa jossa jo tutustuttiin ensimmäiseen ihan uuteen kaveriin tulevalta luokalta. Pojilla synkkasi, numeroitakin vaihdettiin.
Kuopus sanoi eilen, että "Mä olen jo aika sopeutunut ajatukseen. Ei se oo ollenkaan niin paha kuin jos muutettaisiin kokonaan pois paikkakunnalta. Tai jos sä vaikka olisit kuollut."
Äitinsä poika!