Sivut

lauantai 30. elokuuta 2014

Lennä lennä lepakko

Vaikka olin enemmän kuin vähän puolikuntoinen (kurkku ihan julmetun kipeä) oli silti pakko lähteä katsomaan lepakoita. Tai oikeammin siippoja. Retki oli tosiaan naapurikuntamme luonto ry:n järjestämä, mutta lupasivat toki meidän osallistua. Ja paikkakin oli sopivasti rajalla, joten yhytimme toisemme siellä. Eihän tuollaista tilaisuutta voinut jättää käyttämättä. Ja olipahan ihan järisyttävän mielenkiintoinen reissu! Ei pelkästään kuopuksen vaan myös minun mielestäni. Näimme taskulampun avulla vesisiippojen lentelyä sillan kupeessa ja kuuntelimme detektorilla niiden kaikuluotaamista. Miten mahtavaa, oikeasti. Kuopus ei olisi malttanut lähteä ollenkaan kotiin, ja kertomista riittää varmasti pitkään.


Yksi jättiläissiippa


Kotona olimme vasta puoliltaöin ja uni tuli kyllä alta aikayksikön - molemmille. Minä olen varsin hanakka pitämään kiinni totutuista nukkumaanmenoajoista ja pitämään rytmiä yllä viikonloppuisinkin. Arki sujuu näin paremmin. Mutta välillä voi riekkua ja rikkoa rutiineja, varsinkin tämän ikäisten lasten kanssa. Lisäksi tässä on hyvin pari päivää aikaa palauttaa unirytmi takaisin. Nyt pitää vielä toivoa, että kuopus nukkuu tänään aamulla vähän pidempään. Haukotus. Se raakaravinnon aikaansaama energisyys on tipotiessään tämän taudin takia. Mutta onneksi on viikonloppu!

"Minkähänlaista on lepakon räkä? Onkohan se mustaa?"


***

Esikoisen äidinkielen opettaja oli laittanut heidät miettimään paikkakuntamme "kunnanosien" nimiä ja niiden merkityksiä luovasti uudelleen Elimäen tarkoitus -tyyliin. Kenelle alun alkaen Monty Python -miekkosten ideasta Suomeen rantautunut paikannimien uudelleenpohdinta on tuttu, arvaa varmaan, että meillä on ollut vatsalihakset kipeänä nauramisesta. Huumorintajumme ovat niin samanlaiset, että pääsemme helposti yhteisymmärrykseen paikannimien merkityksestä. Miksei minun aikanani äidinkielen opetus ollut tuollaista?!? 

Tuosta sainkin loistoidean ja huusin molemmat kirjat, Elimäen tarkoitus ja Elimäen perimmäinen tarkoitus, huuto.netistä. Annan ensimmäisen esikoiselle syntymäpäivälahjaksi, toisen jouluna. Ja taas nauru raikaa.

12 kommenttia:

  1. Monelle olen nauranut, mutta harvalle yhtä paljon kuin Elimäen tarkoitus -kirjalle. Jos se ei naurata, niin silloin huumorintaju on kipeä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Jotenkin arvelin, että se olisi sulle tuttu! Mäkin silloin aikanaan repeilin sitä lukiessa mutta näin tää on vielä hauskempaa: sellaisen lapsen kanssa, jolla on hyvä huumorintaju. Sä teidät mistä mä puhun ;-)

      Poista
  2. "Hyvä huumorintaju" = samanlainen kuin itsellä :) Mie oon tykänny aina puhutulla kielellä leikkimisestä (piti lisätä tuohon sana "puhutulla", kun se muuten näytti ihan muulta mitä tarkoitin) ja siksi Fingerporikin rulettaa. Ja huvittavat käännökset ulkomaankielestä tyyliin "ingenjör = tyhjäntoimittaja" tai "waste of time = kaikkien aikojen vyötärö". Mutta kirjana niitä täytyy lukea vain vähän kerrallaan, ettei mene maku.

    Oli varmaan hienoa siellä lepakkoretkellä! En oo koskaan kuullu livenä detektorin nakutusta. Joskus vielä...

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se oli mullekin ihan upea kokemus! Ja ne otukset, kun ne liiteli ja piti meille näytöstä. Puhumattakaan siitä detektorin nakutuksesta.

      Mulle uppoaa tilannekomiikka mutta myös sanallinen - aika lailla tuollainen kun kuvasit. Sitä harrastetaan esikoisen kanssa, kun samanlaisesta nautitaan. Sillä on myös viiltävä tilannetaju ja se saa mut repeilemään tämän tästä.

      Poista
    2. Ja musta on ihan riemastuttavaa, että lapsi osaa nauraa itselleen! Omille koheltamisilleen ja hassuille sanomisilleen. Joku voi loukkaantua, jos sille nauraa, mutta voiko olla nauramatta, jos se itse jo valmiiksi nauraa?

      Mie kyllä loukkaannuin, kun taannoin tuli todettua oma stressinsietokyky edelleen varsin alhaiseksi (en olekaan parantunut, kun pääsin eläkkeelle...) ja mies nauroi mun päätönkana-touhulle. Ei se tajua, että mie kärsin siitä, kun joissakin tilanteissa kertakaikkiaan leikkaa kiinni.

      Poista
    3. Mulla on tuossa suhteessa kaksi erilaista lasta, toinen osaa nauraa itelleen ja toinen ei. Olisi itsellekin helpompaa, että oppisi. Mutta se, että toiset nauraa, on sitten vielä astetta haastavampaa. Se saattaa loukata, vaikka itse itselleen pystyisikin nauramaan.

      Poista
    4. Totta tuo. Sama asia on siinäkin, että minä saan sanoa itseäni läskiksi (ei lasten kuullen!) mutta jos joku muu sanoo, se on loukkaus.

      Poista
  3. Kuuluiko kaikuluotauksella lepakkoja?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Äh, siis sitä tarkoitan että pystyikö siitä laskemaan kuinka monta otusta on lähellä?

      Poista
    2. Tuolla detektorilla kuului jotenkin musta (tai mun korviin) aina vaan yksi kerrallaan - tai sitten en osannut erottaa niitä toisistaan?

      Poista
    3. Mutta siis joka tapauksessa ihan suunnattoman jännää. ollaan hehkutettu koko tääkin päivä... Täytyy mennä toistekin kun nyt tiedetään paikat ja konstit!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana