Sivut

perjantai 3. tammikuuta 2014

Ongelmallisia suhteita

Minulla on ongelma. Minulla oli jo kesällä sama ongelma: olen huono ystävä. Ainakin yhdelle tuttavistani. Hän painiskelee edelleen ei-niin-helpossa -parisuhteessa ja me juttelemme asiasta edelleen. Harvemmin tosin, joten jotain minä olen tehnyt omalta kannaltani oikein. Nyt taas uuden vuoden alla oli jonkin sortin kriisi, josta hän koitti soittaa hyvin myöhään. Olin jo untenmailla ja aamulla kyselin viestillä haluaisiko yhä jutella. Aika ei silloin ollut sopiva hänelle. "Jutellaan myöhemmin." Illalla päätin, että nyt minulle alkaa jo olla liian myöhäistä, en minä aio mennä pelkästään toisen aikataulujen mukaan. Se ei tunnu hyvältä. Niinpä laitoin viestin, että tunnin verran olen vielä puhelimen päässä mutta sitten en enää. Emme jutelleet. Emme ole puhuneet edelleenkään, mutta tekstailleet kyllä. Se päättyi siihen, kun hän sanoi olevansa vähän kateellinen minulle yksinhuoltajuudesta. Jooei, ei kannata kadehtia, ja sitä paitsi sellaiseksi on hyvin helppo hankkiutua. Se on ihan omissa käsissä.

Nyt on hyvä korostaa, että tiedostan todellakin, että jotkut asiat voi itse päättää ja toisia taas ei. Tässä tapauksessa vaikkapa sen rajaa asettaminen, että tämä ei enää ole ok, on omassa harkinnassa. Meidän molempien kohdalla, ystäväni ja minun, suhteessa toisiimme tai vaikka kumppaniin. Se, kuinka vastapuoli siihen reagoi taikka mitä omasta päätöksestä seuraa, ei enää sitten sitä olekaan. Mutta menettääkö silloin oikeuden valittaa, jos ei itse tee asioille mitään? Niille, siis, joille voi. Samana iltana kun odotin ystävän puhelua katsoin Ally McBealia. Ally osti asunnon, laittoi sitä kuntoon ja minulla tuli itku. Gnjäääh, olin kateellinen tv-sarjan henkilölle. Miten pateettista! Näin niin kovin selkeästi sen eron niiden asioiden välillä, joihin voi vaikuttaa ja joihin ei voi. Minä haluaisin väljempää elämää taloudellisesti ja olisin valmis sen vuoksi elämään hyvinkin pienissä neliöissä jonkin aikaa poikien kanssa. Mutta tämä on niitä asioita, joihin en tällä hetkellä altistukseni takia voi vaikuttaa. Ikävä kyllä. Iski kaamea ajatus: olenko huono ihminen ja kadehdin ystäväni mahdollisuutta valita?


Ollapa yhtä levollinen ja rauhallinen kuin Lurk ki
noissa yläkuvissa.


No, välillä on hyvä miettiä ja pysähtyä ajattelemaan asioita, vaikka ne eivät siitä sen kummemmiksi muuttuisikaan. Me olemme varmasti edelleen ystäviä. Kaikesta huolimatta. Minä jatkan asunnon etsintää, vaikka sen löytyminen ei todennäköistä olekaan. Elämä jatkuu. Silti on hyvä tiedostaa mihin voimme itse vaikuttaa ja mihin emme. Minä niin pidän Tyyneysrukouksesta, vaikka se minua  turhauttaakin välillä: 



Jumala suokoon minulle tyyneyttä 
hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, 
rohkeutta muuttaa mitä voin, 
ja viisautta erottaa nämä toisistaan.


*** 

Ja turhauttaa eräs muukin asia... Ristus, että oli kiva palata töihin ja huomata, että sinne oli ilmestynyt (sisäilmaongelmiin liittyvät) keräimet. En tiedä mitä nyt tutkitaan, tiedän vain, että minua johtajana (ja myös altistuneena) olisi kernaasti voitu asiasta informoida. Uusi vuosi, vanhat kujeet. S**tana, etten sanoisi!

44 kommenttia:

  1. Hankaloittaako ne keräimet jotenkin? Kuka ne on päättäny laittaa sinne? Ai mutta ethän sie voi kertoa, jos ei sullekaan oo kerrottu... tuli vain mieleen oma työpaikka, siellä pomot häärii ja suunnittelee, ja unohtaa kertoa alaisille. Kohta mun taas täytyy sinne pa**aan sukeltaa, jos en katkaise jalkaani "vahingossa" tai tee jotain muuta typerää.

    Kyllä mie ymmärrän tavallaan semmoistakin ihmistä, joka aina valittaa muttei tee mitään. Ite oon varmaan ihan samanlainen, jos se mahdollisen tekemisen seuraus olis kenties pahempaa tai ainakin pelottavampaa kuin se vanha... kun tarpeeksi kauan on tottunut, on vanhan radikaali muuttaminen hirveän pelottavaa. On helpompaa ja turvallisempaa vaan pysyä paikallaan känisemässä ja ruikuttamassa.

    Sie et sitten voi kauheesti kyläilläkään, jos sun oireet alkaa heti huonoilmaisessa talossa? Onneksi sun ei tartte tulla meille - tukehtuisit varmaan jo eteisessä. Meillä on vessa, joka on joskus muinoin tehty jälkeenpäin jonkin komeron tai muun tilalle, ja sieltä on varmaan päässyt vettä jonnekin hometta ruokkimaan. Ainakin kellarin lemahdus tuntuu joskus alkovin puolella, jossa on vaatekaapin takana vessan takaseinä. Esikoisen allergiatestissä ei kyllä näkynyt altistusta homeille, vaikka koiralle ja kissalle (jota meillä ei edes ollut) oli vahva. Luulis, että herkkä ihminen nimenomaan reagois homeeseen.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Homealtistus on hirveän yksilöllinen juttu eikä vielä edes tiedetä, miksi jotkut reagoivat ja altistuvat ja toiset eivät. Ehkä allergisilla on vähän todennäköisempää reagoida myös homeisiin, tiedä häntä. Toisten immuunipuolustus kestää, toisten taas ei.

      Joillakuilla (kuten minulla) menee sitten niin pitkälle, että se vaikuttaa koko loppu elämään. Niin kun totesit, mulle vierailut on joskus hankalia ja jopa mahdottomia. Hometalossa asuessani ja heti sieltä muutettuani en kyennyt senkään vertaa, oli elimistö niin rikki ja sekaisin. Nyt (4 vuotta poismuutoon jälkeen) alan olla sillä tavalla kunnossa, ettö pystyn kahvit juomaan ja hetken olemaankin enkä sairastu viikoksi siitä. Helpottaa seuraelämää ;-)

      Keräimistä töissä: se on hyvä, että ne on tulleet ja eivät hankaloita mitään, kyse on juuri tuosta mikä sullekin on tuttua: tieto ei kulje. Jos minä olen se altistunut, jonka takia kokeita otetaan JA olen pomo työpaikalla, mun pitäisi tietää mistä prosessissa tapahtuu. Mutta kun ei niin ei! Viimeksi kun kävin kyselemässä tilannetietoja sain sellaisen ryöpytyksen niskaani etten ihan hevillä enää sitä ainakaan kyseiseltä ihmiseltä (joka nämä testit siis tilaa) tee.

      Ja hei Sanna, ymmärrän vallan mainiosti, että muutosten tekeminen on pelottavaa. Uusi on aina. Siksi mä on annakaan tolle ystävälle (tai ylipäätään kenellekään) "neuvoja", jokainen tekee omat ratkaisunsa itse. Sen verran mussa kuitenkin on kapinahenkeä, että ajattelen, että sitten myös kantaa seurauksensa itse...

      Poista
  2. Mä olen itsekin kirjoittanut tästä joskus: valinnoista ja mahdollisuudesta päättää itse oman elämänsä suunnasta. Siitä, minkä itse kokee elämässään tärkeäksi ja mitä on valmis sen eteen tekemään. Olen myös kokenut, ettei kaikilta läheisiltä / tuttavilta riitä ymmärrystä niihin mun valintoihin ja että saatetaan kadehtia asioita tietämättä, mitä joidenkin asioiden saavuttaminen on multa vaatinut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Nää on niin vaikeita juttuja. Siksi kenenkään ei musta pitäisi mennä neuvomaan toista ilman, että neuvoa pyydetään (sitten voi vaikka sen sijaan vänistä turhautuneena omassa blogissaan, niin kuin mä teen ;-)

      Mutta se on totta kans, että omissa käsissä tämä elämä suurelta osin on. Sitten kun tekee ratkaisuja - tai on tekemättä, ei sen puoleen - pitää niistä kantaa itse myös vastuu!

      Oikein mukavaa alkanutta vuotta sulle Laiska Vaimo!

      Poista
  3. Meikäläisen hermon kestävyyden taidatkin jo tuntea sellaisten ihmisten kohdalla, jotka jatkuvasti ruikuttavat erinäisistä asioista, mutta silti toimivat elämässään niin, että tilanne vain pahenee. En kestä yhtään. Jos edes yrittäisi, niin olisi 'lupa ruikuttaa', mutta ei.

    Ja sitten ovat ne, joille kaikki maailman asiat ovat päin arsetta ja koko maailman on juuri heitä vastaan ja syyllinen siihen, että heillä menee huonosti, itsessä kun ei ole mitään vikaa. Ja etenkin ne, joilla menee paremmin ja on rahaa ja on terveyttä ja on pääasiassa peruspositiivinen elämänote, niin nehän ovat syyllisiä kaikkien muiden kurjuuteen.

    Huh. Apua. Kiitos. Sori. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Eipä mitään! Ole hyvä! Kiitos itsellesi!

      Mä olen vähän taipuvainen samaan ajatteluun "jos edes yrittäisi, niin olisi lupa ruikuttaa". Ja minä jos kuka tiedän, että kaikki asiat eivät vain ole omasta tahdosta kiinni ja omissa käsissä - niin kuin tuolla kirjoitinkin - mutta osa on. Ja jos sille osalle ei tee mitään ja sitten jatkuvasti rutkuttaa, valuu munkin kuppini sitten välillä yli äyräiden (joo, kävin lukemassa sun tekstin).


      Parempaa tätä päivää!

      Poista
    2. Isompi näytti. Alkaa n. 3min.20sek. kohdalta.

      http://www.youtube.com/watch?v=uLLN6Ei2Tg0&feature=c4-overview-vl&list=PL6A40AB04892E2A1F

      Näinkö teilläkin...?

      Poista
    3. Mää en kestä.... eiiiiii! Jessus!

      Jooei, ei meillä noin. Puput ei ole hirveän innostuneita käsittelystä eivätkä varmasti antaisi nytkytellä persausta vaikka olis millaiset ilmavaivat (puhumattakaan, että mä haluaisin tehdä sitä, ton naisen naama oli epäilyttävän lähellä kanin peppua, äääk)

      Poista
  4. Mä ajattelen, että sellainen "ohimenevä kateudenvilahdus" ei ole oikeaa kateutta. Joskus tosian voi tirauttaa "kateellisena" vaikkapa telkkasarjalle tai kirjalle, jossa kaikki on niin omasta mielestä hyvin. Silti, se on vain hetki, eikä jää päälle. Eihan kaikille ajatuksilleen mitään voi... mutta sitten kun ne alkavat vallata alaa ja mieltä, niitä voi yrittää muuttaa, ja niinhän sä teetkin.
    Mun mielestä aivan loistava lause on: "Älä kadehdi toisen iloja, kun et tiedä suruja" on ihan maailman paras. Tätä koetan ihan konkreettisesti aina välillä itselleni hokea. (esimerkkinä sellainen puolituttu, joka vaikutti olevan kovin onnellinen uudessa suhteessaan, kävi etelänlomilla huomattavan usein ja päällisin puolin oli niin ihanaa, että.... myöhemmin kuulin, että todellisuudessa sairasti syöpää ja antoi Mennä!)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Viisaita puhut!

      Mulla on toinen tähän tilanteeseen sopiva elämänohje, joka kuulostaa pessimistiseltä mutta ei välttämättä ole sitä: jokaisella on oikeus omaan henkilökohtaiseen helviettinsä, eivätkä ne ole vertailukelpoisia!

      Ja toi oli hyvä huomio myös, että ohivilahtavat ajatukset eivät vielä välttämättä ole kateutta, jos niissä ei jää vellomaan. Kiitos, Pohdiskelija!

      Poista
  5. Se on merkillistä, miten toiset ovat sitä mieltä, että ystävien pitää aina silloin olla tavoitettavissa kun he tarvitsevat. Näin ei voi olla, koska sitten sitä vastavuoroisuutta ei todennäköisesti kuitenkaan ole saatavilla. Kyllä ystävyys silti varmasti jatkuu! En kyllä ymmärrä, miksi yksinhuoltajuutta kadehditaan. Reissumiehen vaimona sitä oli lähes yksinhuoltaja viikot ja välillä ne olivat todella raskaita. Itse totesin silloin että huonokin liitto on parempi kuin ei liittoa ollenkaan ja näiden reissujaksojen aikana se liittokin on aina kovasti parantunut.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minä en jaksa aina olla saatavilla, ja hyvä kuulla, että se ei mielestäsi tee minusta huonoa ystävää ;-) On pakko ajatella omaakin jaksamistaan!

      Mitä yksinhuoltajien kadehtimiseen tulee, niin minä olen sitä mieltä, että sellaiseksi voi hyvin ryhtyä - senhän voi jokainen itse päättä, joten kadehtia ei todellakaan tarvi. Eikä kannata, ei se helppo tie ole. Minä olen lopusta kanssasi eri mieltä, mutta kunnioitan toki näkemystäsi, ja teidän tapauksessa on todellakin kannattanut vähän odotella. Minulle itselleni huono liitto ei ole vaihtoehto. Olen mieluummin yksin ja onnellinen kuin yhdessä ja onneton. Tai mieluummin yksinhuoltaja ihan oikeasti kuin yksinhuoltaja parisuhteessa. Se ei vain sovi minulle!

      Poista
    2. Niin minähän en koskaan viikonloppuisin ollut yksinhuoltaja, kun mies hoiti tosi paljon lapsia ja kotia kun on kotona. Olemme vain molemmat niin voimakastahtoisia, että riitoja tahtoo tulla tosi herkästi, mutta meille tämä on sopinut. Kuitenkaan en koskaan ole lakannut miestäni rakastamasta, joten siksi olen varmasti roikkunut huonoinakin aikoina siinä liitossa.

      Poista
    3. Musta on mainiota, että ette antaneet periksi - ihmiset eroaa nykyään liian heppoisin perustein!

      Olen pikku hiljaa kallistumassa sille kannalle, että mulle sopisi parhaiten sellainen kahden aikuisen ihmisen liitto, että ei tarvisisi välttämättä asua yhdessä vaan tapailla. Ainakin siihen saakka kun lapset on kotosallla. Saan nähdä, mitä mieltä olen sitten jos joskus jonkun tapaan ;-)

      Poista
  6. Osui minuun tuo sun kirjoitus ystävästäsi. Olen itse ollut sellainen - vähän väliä josjonkinlaisessa kriisissä ja soitin ystävilleni aina kun meni miehen kanssa huonosti. Se on raskasta ystäville ja väärin heitä kohtaan. Nykyään pyrin pitämään kriisit blogistaniassa ;) ja puin niitä pääosin psykologin kanssa. Psykologi on hyvä kaveri jatkuvalle kriisiytyjälle, hän kun saa siitä palkan eikä tuntemattomana ihmisenä rasitu liikaa murheistasi. Teet siis ihan oikein, itseään ja omia rajojaan pitää kunnioittaa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Minun ystäväni on kyllä minua varten jos tarvitsen häntä. Minä vain kriiseilen todella paljon vähemmän ja harvemmin kuin hän - johtuen juuri elämäntilanteidemme erilaisuudesta. Ja moniin asioihin saan tukea muilta ystäviltäni, niin tässä tapauksessa puntit eivät mene tasan.

      Mitä ystäviin ja psykologeihin tulee, olen ehdottomasti sitä mieltä, että ystäviä voi ja pitää kuormittaa, mutta siinä on olemassa tietty raja. Hyvä, että sinä olet sen rajan hoksannut. Mutta ei se niin voi mennä, ettei sitten ystäville puhu enää mitään jos käy psykiatrilla. Mitäs ystävyyttä se sellainen on, jollei rehellisesti kerro miten menee?!!

      Mukavaa viikonvaihdetta sinne toivottelen, ystäväni!

      Poista
  7. Aikataululliset ongelmat ovat osittain tuttuja ihmisten välisessä kontaktissa täälläkin. Tai no ei enää, mutta ensimmäisen lapsen syntymän aikaan ihmistä yritti punkea kylään milloin sattui ja pyysi kylään päättömiin aikoihin. Juuei. Tosin en ole ikinä muutoinkaan ollut seurallinen myöhään iltaisin tai öisin, mutta epanain kanssa vielä vähemmän. Nykyisin on aika selvänä ihmisillä että meillä asuu erakoita eikä sosiaalisia eläimiä iltakuuden älkeen tms.

    Mulla oli ajanjakso jolloin olin yhden jos toisenkin terapeutti ja olkapää. Oli yö tai ilta, vastasin siihen tarpeeseen. Ei siinä mitään, mieluusti ystäviä hädässä ja mäessä autan, mutta jossain vaiheessa se meni yli, alettiin pitää itsestäänselvyytenä, että aina vastaan/pureudun kulloiseenkin ongelmaan. Ts. oma mokakin, kun olin aina tavattavissa ja jelppinä. Kun aloin pitämään etäisyyttä ja "vaatimaan" ihmisiä ratkaisemaan ongelmiaan ilman minua, en enää kelvannut mihinkään ja kuulin olevani itsekäskin. Se oli aika jaskaa tajuta ja söi miestä, mutta tajusin myöhemmin että olin tosiaan vain jokin terapeutti kun omina kehnoaikoina olisin saattanut kaivata jotakuta joka tulee morjestamaan. Ja ettei sellainen ihminen ole lopulta edes läheinen, vain jokin hyötysuhdekuvio siinä meininkinä. Sitten plop plop, fiuh fiuh, vaikka häijyltä tuntui olla välillä kylmä ja lakata oleminen jollekin. Noh, ihmisiäkin tulee ja menee, onneksi todelliset lähityypit ovat niitä, jotka ovat olleet lähityyppejä koko elämän tai muuten vaan sellaisia jotka vain mutkattomasti ovat.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Siis meneekö nuo jänikset seljälleen automaattisesti että rapsuta mua? :D https://www.youtube.com/watch?v=myBHGFbOSrM Alkaa aina soimaan päässä jonkun pitkäkorvaisen näkyessä. Tuo oli mulla joskus kännykässä soittoäänenä kun oli kamala ja hirveä yhtä aikaan, mutta varmaan just siksi hyvä.

      Poista
    2. Mulle tuli tietty mieleen se saman puljun mainos, jossa ne kanit... no, olivat kovin 'kanimaisesti'. ;D

      Poista
    3. Mulla on joku sellainen valo otsassa, jonka näkee vain hullut ja humalaiset - ja terapian tarpeessa olevat ystävät ja kylänmiehet. Oikeasti. Ei ole kauaa, kun siivoojamme avautui mulle ja sitten tokaisi, että mitenkäs mä nyt näin? Sulle vaan on niin helppo puhua...

      Se on ihan mainio piirre, mutta joutuu kyllä sitten itse vetämään sitä rajaa yhden jos toisen kerran. Mä olen tehnyt saman kuin sä, että nyt varsinkaan, kun on lapsia, en todellakaan ole epäinhimillisiin aikoihin tavattavissa. Oppii jotenkin arvostamaan omaa untaan. En ymmärrä ihmisiä, jotka pitävät puhelinta yötä päivää auki.

      Joskus sitä tosiaan joutuu miettimään ystävistään, että ovatko he sitä lainkaan. Aika hurjalta kuulostaa sun kokemus, meillä onneksi on sillä lailla tasapainossa, että kuuntelee minua kyllä aina kun tarvitsen. "Ongelma" vaan on, että mulla onniin paljon vähemmän angstin aihetta, että olemme epätasapainossa ja pahasti. Se tuntuu toisinaan kurjalta. No, tästä selvitään, eikös?

      Arttorius, oot ihana! Mä katon niin vähän telkkaria, että noi pätkät oli mulle ihan uusia. Katottiin esikoisen kanssa kaikki. Kovin oli tarttuva biisi mutta se ei vooita M.A.Nummisen Jänikset maaaaaaailmankartalle -hoilotusta!

      Kanit ei mee tollai itsestään, mutta kun ne nappaa syliin ja rapsuttaa oikesta kohtaa, valahtavat ihan veltoiksi ja vaipuvat nirvanaaa. Hmm, miten mulle tulee mieleen jotkut muutkin urokset?!?

      Nollis: Mikä mainos? Mä katon selvästi liian vähän telkkaria!

      Poista
    4. http://www.youtube.com/watch?v=All_S7zAOYI

      ;D
      Isommalla tyrskähti mehu nenästä.

      Poista
    5. Mulla ei oo töllöä ollut ikinä(hipit vanhemnat) mut ton mainoksen näin joskus sata vuotta sitten jossain kaupassa. Ja nv, tuujuubissa taitaa löytyä versio kanittamisestakin kun innostuivat kuvauksessa. Se ei vaan tainnut koskaan televisioon asti päätyä. Mä tahdon uskotella itselleni et kaikki kanit on tuolla tavoin hyviä kamuja neito/herraseurassa. Pupupupupupu...harmi ettei sitä oo enää mahdollista saada tilattua soittoääneksi!

      Poista
    6. http://www.youtube.com/watch?v=PJnn-wMPU9w

      Entäs tää ! <3

      Poista
    7. Onneks Nollis varoitit ton ekan kans. Mulla oli lasi vichyä. Meno on kun meillä konsanaan ennen leikkausta... Ihan hulvatonta. Poikki!

      Poista
    8. Löysit! Möh, oot niin nopea tulemaan kun mä täällä saunassa yhä jehuilen ja hidastelen kännykän loisteessa.

      Poista
    9. Oi, se olis mahtava soittoääni, Arttorius!

      Poista
    10. Noi kanit ei näytä olemaan hitaita tulemaan...

      Voi ei, Nollis, mun on ehkä pakko saada tollainen "pygmy jerboa". Paitsi että se menis multa kyllä hukkaan ;-)

      Poista
    11. Voi lapsipieni mikä pesuinto! Onko se just syntynyt? 3,2 grammaa, ei paha. Tosin gerbilit on kai aika pikkuja muutenkin et voisko se olla aikuinenkin.

      Poista
    12. Arttorius: Joo, ja mitä vanhemmaksi tulen, sen vikkelämpi olen ! :D

      Poista
    13. Näittekö sen 'räpylät' ? :D

      Poista
    14. lopun tipahtaminen vaa'alta :D Kaveri jatkoi pesujaan siitä huolimatta :D

      Poista
    15. Juu :D. Ja komeet oli 'movemberitkin' pikkusällillä !

      Poista
    16. Mä luulin ekana, että se rupeaa pudottuan syömään häntäänsä, mutta se taisikin pestä sitä(kin)

      Poista
    17. Hohhoi, kiitti illan parhaista nauruista. Päättyihän se tämäkin päivä sitten hyvin.

      Tolle pikku sällille löytyy isokorvainen kaverikin http://news.mongabay.com/2007/1210-hance_jerboa.html

      Poista
    18. http://m.youtube.com/watch?v=P0NrIatqy5w siili meni pesulle :D (m pois osotteen edestä, en saanu ite normina)

      Poista
    19. Mä olisin halunnut afrikkalaisn kääpiösiilin kun mietittiin mikä lemmikki meille ottaan. En vaan milläään päässyt sen ajatuksen yli, että olis ollut hyvä olla oma sirkka-, torakka- tai toukkafarmi.

      Toi on kyllä suloinen - mutta käyttikö se varmasti sen hammasharjaa eikä omaansa?

      Poista
    20. Eikö ne pärjäisi raa'alla lihalla?
      Jos hammasharja olikin kämppiksen tai tatuoijansa :-]

      Poista
    21. Ei oikein suositeltu - ja mulla on kasvissyöjänä jonkinasteisia ongelmia senkin kanssa...

      Klassisen hammasharjatempun uudempi versio!

      Poista
  8. Vastaukset
    1. KORVAT !!! <3 <3 <3

      Ja siilin NENÄ !!! <3 <3 <3

      Poista
    2. Mä niiiin oisin halunnit meille siilin :-(

      Poista
  9. Sää olet kyllä hyvin löytänyt balanssin kuuntelemisen ja oman jaksamisen suhteen kun et ole käytettävissä non-stoppina :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se raja on vaan pakko johonkin vetää. Ikävä kyllä!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana