Sivut


lauantai 30. marraskuuta 2013

Kaksi ruokaa ja yksi Nälkäpeli

Eilinen oli pitkä mutta mukava päivä. Vein aamulla esikoisen kouluun ja jatkoin itse lähikaupunkiin koulutukseen. Yleensä vaihdan bussiin, mutta nyt oli sen verran asioita ja tarvetta mennä paikkoihin joihin ei jalkaisin kaupungissa pääse, että hurautin autolla. Taas muistan pitkän aikaa kristallinkirkkaasti miksi en sitä yleensä tee. Inhoan kaupunkiajoa, inhoan parkkihalleja, inhoan pimeässä ajamista ja kun paluumatkalle iski vielä lumisade ja rekat peittivät vastaantullessa irtolumella kaiken näkyvyyden, oli kattaus sitä myöten selvä. Loppumatkan ajoimme kuuttakymppiä, kun pitkillä ei nähnyt senkään vertaa kuin lyhyillä. Argh! 

Koulutus, jota varten kaupunkiin menin, oli tarpeellinen ja ihan mielenkiintoinen. Sen jälkeen tapasin ystävää lounaan merkeissä. Esikoinen tuli sitten koulun jälkeen perässä ja kävimme ostamassa hänelle työtuolin. Sille oli todella tarvetta, koska poika on istunut palasiksi yli kymmenen vuotta sitten roskalavalta dyykkaamani tsekkoslovakialaisen pinnatuolin. Meillä käytetään kaikki loppuun... Hoidimme muitakin kaupunkiasioita ja käytin esikoisenkin syömässä. Toisella kierroksella minulla ei ollut enää/vielä nälkä, joten otin vain jälkiruoan. Sitten istahdimme leffaan: Nälkäpeli kakkonen. Se oli pitkä, mutta kyllä katsomisen arvoinen, nautimme molemmat, vaikka kirja tietysti oli vielä ihan omaa luokkaansa siihen verrattuna. Ja jatkoa seuraa, on se kolmonenkin pakko aikanaan nähdä. Tämä on kyllä mukava yhteinen harrastus ja todellista laatuaikaa!


***




Joku ehkä muistaa apinan, joka liittyi syysloman jälkeen toisten samanmoisten joukkoon. Kudoin kaverille viitan, mutta se on kuulemma huono, kun tarrakädet tarttuvat siihen kiinni. Niinpä leikkelin roskiin matkalla olleesta - yäk - pinttyneestä ja täplikkäästä astiapyyhkeestä uuden viitan (mitäs mä just sanoin kaiken loppuun käyttämisestä?). Esittelin sen ylpeänä kuopukselle mutta tuli täystyrmäys. "Toi näyttää kokkiapinalta, ei yhtään supersankarilta!" Värkkäys jatkukoon...

perjantai 29. marraskuuta 2013

Alkoholia vai Hermotabletteja?

Eilinen viittaukseni alkoholinkäyttöön sai aikaan kommenttiboksissa hyviä keskusteluja ja avautumista. Yllättävän monella on taustalla "omakohtaista" kokemusta alkoholismista joko omien vanhempien taikka sitten puolison kautta. Minä alkoholistin tyttärenä voin sanoa, että vaikka pysyviä haavoja ei näkösälle jäänytkään, en toivo sitä myllyä kenellekään, en pahimmalle vihamiehellenikään. Toipuakseni minun piti mennä pahimman kautta, ajauduin suhteeseen alkoholistin kanssa ja koitin parantaa häntä. Huonostihan siinä kävi. Rikoin itseni, mutta ymmärsin onneksi hakea apua ja vertaistukea. Pikku hiljaa sain asiaa ja omia tunnereaktioitani käsiteltyä ja seuraava mieheni käyttikin alkoholia erittäin kohtuullisesti. Kuopuksen isä. En koko yhdeksän vuotisen suhteemme aikana nähnyt häntä liian humalassa kertaakaan.

Minä olin meistä se, joka joi tosi naisellisesti enemmän - ja varsin kohtuullisesti minäkin, kuitenkin. Nyt, kun ei ole toista näkemässä huomaan, miten helppoa olisi iltavuoron jälkeen ottaa rentouttava, että pysähtyy paremmin. Tai yksi, kun on ollut kireä päivä tai silloin kun on yksinäistä tai surettaa tai vituttaa. Saunaolut kuuluu saunaan, tottakai, mutta meillä sauna lämpenee joka toinen päivä... Arjessa koitan olla tiukkana, mutta viikonloppuna ja lomilla tulee oltua huomattavasti löyhempi, joten tiedän kyllä mistä puhun. Tämä on ehkä ainoa kohta jossa voi toden totta sanoa, että onneksi on rahat tiukilla, tulee nimittäin todellakin priorisoitua. Ei tulisi mielen viereenkään ostaa viimeisillä rahoilla tai velaksi viinaa, kun ruoastakin on välillä poikien kanssa tiukkaa.



Jostain syystä oli pakko kiinnittää tämä mainio kortti
poikien kuvilla varustetuilla jääkaappimagneeteilla...


Minulla oli tällä viikolla hermo vähän kireämpänä kuin normaalisti. Ensin ajattelin, että se johtuu siitä, että kuopus oli viimeksi lyhyen tapaamisen isällään ja olemme olleet liian tiiviisti yhdessä, mutta ei se sitä ollutkaan. Omaa aikaakin on ollut ihan mukavasti kun on yksi ylimääräinen vapaapäivä viikossa tämän lyhennetyn työajan ansiosta. Sittenhän se kireys paljastuikin pms-oireeksi. On tämä naisen elo ihanaa. Toisaalta aika vähäistä on oireilu ja hermojen kiristely kyllä. Kertaakaan ei tarvinut ääntään korottaa pojille, mitä nyt vähän vääntää rautalangasta välillä ja itsekseen jupista. Purra hampaita yhteen. Mutta sellaista se elämä on. Se kannattelee, kun tekee oikeita ratkaisuja ja pysyttelee valitsemallaan tiellä.

***

Niin, labratulokset tulevat ensi viikon keskiviikkona...

torstai 28. marraskuuta 2013

Epäilyttävä jälkiruoka

Olimme eilen kuopuksen kanssa kahden kotosalla, esikoinen lähti musiikin ryhmänsä kanssa kaupunkiin katsomaan elokuvaa, jossa oli livesäestys. Oli kuulemma ollut oikeinkin miellyttävä kokemus. Me nautimme kahdenkeskisestä ajasta, ostimme herkkujälkkäriä ja loikkoilimme sylikkäin sohvalla katsoen ...no, Autralian Masterchefia, olemme jääneet siihen koukkuun. Me, jotka emme katso televisiota, kröhöm. Esikoisen kanssa luksusaikaa taas on luvassa perjantaina kun menemme kaupunkiin hankkimaan hänelle uuden tietokonetuolin ja samalla katsomaan uusimman Nälkäpelielokuvan. Ehkä haukkaammekin jotain kaupunkikäynnin kunniaksi. Mutta sitä ennen on tämän päivän iltavuoro ja huomenna koulutuspäivä. Sitten pääsen viikonlopun viettoon. Lauantaina on vielä kaiken lisäksi Ihan Omaa Aikaa kun esikoinen menee mummille ja kuopuksella on pitkä viikonloppu isällään. Mitähän sitä keksisi?

Jos vanhat merkit pitävät paikkansa, makoilen kotosalla, saunon, luen ja kurpin pari lasia viiniä. Niin, ja näin tehdessäni jännitän maksani puolesta. Kävin tänä aamuna työterveyden lähetteellä tutkituttamassa maksa-arvoni. Tulokset saan ensi viikolla. Minulla on geneettinen taipumus alkoholisairauksiin (kuten myös alkoholismiin) joten otan tämän asian aika tosissani. Lisäksi huomaan, että eron jälkeen, kun ei ole sitä toista huolehtimassa ja päältä katsomassa, olisi hyvinkin helppoa heretä tissuttelemaan. Siksipä pitää itse olla tarkkana ja tiukkana. Avauduin asiasta työterveydessä ja tässä on tulos: laaja-alaiset maksa- yms testit. 




Minun on ehkä seuraavaksi mentävä johonkin muihinkin testeihin, esikoinen on nimittäin taas innostunut leipomus- ja jälkiruokahommista. Tuossa viime viikon tuotos, kahvipannacotta (ja pari mustikkaversiota kuopukselle). Miten minulle tulee levottomia ajatuksia, kun katson tuota?!? 


keskiviikko 27. marraskuuta 2013

Jedit eivät virkkaa

Kävin eilen kuopuksen iltapäiväkerhossa vähän innostamassa lapsia lukemisen kanssa ja "satutuntia" pitämässä. Niin paljon kun pidänkin työstäni ja nimenomaan tästä puolesta työtäni, sen olen kokenut vähän vaikeaksi, kun oma lapsi on yleisössä. Siinä menee arki- ja työroolit niin pahasti sekaisin. Samasta syystä minusta on hankalaa, kun pojat vierailevat kirjastossa luokkineen tai sitten esikoinen nyt jo omin päin. Kuopuskin toisinaan isänsä kanssa. Koita siinä sitten olla vakavasti otettava ammattilainen ja etsiä tietoa tai lainata muille kun lapsi ruinaa haleja tai huomiota... No osaavat  ne odottaa vuoroaan, mutta ymmärtänette ristiriidan.

Ennen iltapäiväkerhossa käyntiä oli meillä opettajan kanssa kuopuksen "arviointikeskustelu" ja ihan se meni niin kuin oletin. Eipä ollut opettajalla nokan koputtamista, kuopus on rauhallinen ja ahkerakin. Joskus liiankin rauhallinen, kun jää ajatuksissaan paikalleen tai kaverin kanssa höpöttämään ja meinaa myöhästyä välitunnilta. Minä kerroin tunnelmat kotoa, eli hyvin on kaiken kaikkiaan alkanut tämä koulutaival. Tosin taas huomasin, että olin unohtanut informoida kuopuksen isää tuosta tuokiosta. Olen niin yksinhuoltaja niin yksinhuoltaja ja vastaan tästä kouluarjesta melkolailla itsekseni, että unohtuu välillä toisen vanhemman olemassaolo ihan kokonaan. Laitoin pahoittelut ja referaatin keskustelustamme sähköpostiin ja kerroin, että voi halutessaan varata oman ajan opettajalta.


Jedit eivät virkkaa, ne valomiekkailevat! Niin kerta!


Ilta meni rauhaisissa merkeissä kotosalla. Vaikka kuopus pääsee suht aikaisin kotiin joka päivä, koen, että illat ovat kyllä melko lyhyitä. Ensin menee tovi lieden äärellä ja syödään porukalla. Sitten on vähän aikaa yhteistä puuhasteluaikaa ja pian onkin jo iltapala. Ei siinä ihmeitä ehdi, joten ehkä turhaan mietin, että olemme me tylsiä ja laiskoja vötkäleitä, kun emme muualle juuri viikolla haikaile. (Minun pääni ja kroppani vissiin taas muistavat kahden vuoden takaisen eron ja siihen liittyvät pohdinnat, kun näitä nyt toistuvasti mietin. Minunnäköistäni rauhaisaa kotonaoloa sen silloisen rautatieasematunnelman sijaan. Ihmeellinen mieli!)


***

Olen ennenkin kehunut teille "luontokuva"blogia nimeltä TitiVITUNtyy. Jotenkin tuo huumori iskee minuun välillä aivan täysillä ja kuvat ovat yksinkertaisesti loistavia. Katsokaa nyt vaikka joutsenen kadonnutta päätä tahi leijuvaa peuran persettä. Tai tätäkin kurrea. "Hyfät kanffaofafat..." Tirsk!

tiistai 26. marraskuuta 2013

Viiniä ja virkkuukoukku

Kerroin vasta, että ostin pullollisen tämän vuoden Beaujolais Nouveauta. Ei muuten ollut hääviä, ja saa jäädä ainokaiseksi tälle syksylle. Tuo onkin ainoa viini, jota Alkosta ostan niin, ettei ole luomua. Juon toki, jos tarjotaan. Hesarissa ja parissa muussakin lehdessä uutisoitiin torjunta-aineista, joita ruotsalaisessa tv-ohjelmassa kerrottiin suosituista hanaviineistä löydetyn. Samaa kamaa myydään meilläkin. Syventävää pohdintaa sellaista halajavalle löytyy Nooran Kemikaalicocktail -blogista. Minä olen entistäkin vakuuttuneempi, että hyväksi havaittu luomulinjani viinien suhteen jatkukoon. Hurjin väite Nooran referoimassa ohjelmassa oli - kuultuna ruotsalaisen ylilääkärin suusta - että osa krapulasta saattaakin olla reagointia ja/tai allergisia reaktioita viinin torjunta-ainejäämiin ja säilöntäaineisiin, joista ei siis tarvitse olla minkäänlaista mainintaa pullon kyljessä. Minä en kärsi koskaan krapulasta, mutta en tietenkään nyt heittäydy niin epätieteelliseksi ja vedä mutkia suoriksi väittämällä, että se on luomuviinien ansiota.  




Sitten muihin aiheisiin...


Meillä oli muuten eilen aamulla pakasta kymmenen astetta ja luntakin enemmän kuin nimeksi. Piti vähän päivittää eteisen kaappeja vapaapäivänä, viedä kesätakkeja ulkovarastoon ja sen sellaista. Miksi sen kaiken tekee aina viime tingassa? Ja onko sitä huono äiti, kun muistaa kyllä laittaa talvikengät tarjolle, mutta levittää eteisen lattialle ajatuksissaan ja vanhasta muistista syystakin ja -housut? Kuopus totesi matkalla autolle, että mulle pitäis kyllä ostaa paksummat talvikamppeet kun paleltaa. Ryntäsin hakemaan kaapista toppavarusteita ja vaihdoimme ne sitten työmaani ala-aulassa päälle. Paksummat hanskat vielä unohtuivat... Kyllä se talvi vissiin yllättää sitten minutkin joka vuosi!

Muuten vapaapäivä meni oikein mainiosti. Luin lällykirjaa torkkupeiton alla, otin tirsat ja nautin hiljaisuudesta ja rauhasta. Iltapäivällä se olikin sitten tiessään, kun piti kuopuksen kanssa opetella virkkaamista. Se ahdistaa kuopusta ihan valtavasti ja minä olen maailman huonoin opettaja. Haastetta hommaan tuo vielä se, että olen vasenkätinen. "Miks meidän oikein pitää osata virkata?" kysyi kuopus enkä keksinyt yhtään hyvää vastausta. Jotenkin ei tuntunut siinä hetkessä oikein uskottavalta ensimmäinen mieleen tullut "siksi, että käsitöiden tekeminen on rauhoittavaa ja terapeuttista"...

maanantai 25. marraskuuta 2013

Pullaa pullaa enemmän pullaa

Ehkä on ihan hyvä, että tänään vielä on vapaata. Eilen oli nimittäin rauhallisen vapaa-ajan merkitystä pohtivasta kirjoituksestani huolimatta aika hektinen päivä. Esikoinen tuli mummilta kotiin ja aloitimme samantien pullatalkoot. Vaikka teini leipoo ja tekee itsenäisesti, on sitä ihan hyvä olla aikuisena hollilla kuitenkin - varsinkin silloin, kun leivotaan muualle kuin kotiin. Niin nytkin, meinasi hötäkässä käydä katastrofi ja kuivahiiva unhoittua kun leipoo yleensä mieluummin tuorehiivalla. Saatiin kuitenkin tilanne hallintaan ja noin kuusikymmentä pullaa valmistettua ja paistettua. Kuopuksella oli sillä aikaa kaveri kylässä jä käytimme hänen äitiään koekaniinina kun tuli poikaansa hakemaan. Joimme kahvit ja maistoimme pullia. Totesimme ne kelvollisiksi myydä ja tarjota.

Kotitalousopettaja korosti, että nuorta ei pidä opettaa siihen, että hän tekee hauskan osuuden eli valmistaa ruoan ja vanhemmat sitten sen tympeän eli siivoavat jäljet. Olen sortunut tuohon auttamisen nimissä, ja vaikken varsinaisesti siivoaisikaan esikoisen jälkiä, viimeistely jää silti usein minulle. Jos eivät minun standardini siisteyden suhteen ole kovin korkealla, niin esikoisella ei ole senkään vertaa. No, pääasia että leipoo ja laittaa ja vielä nauttii siitä. Ja siivoaa suurimman osan. Mitäs pienistä sotkuista!




Väliaikakahvitus meni mukavasti vaikka aika jännää olikin. Kuopus pelaili käsikonsolilla ja me esikoisen kanssa hääräsimme. Tämän pienen kylän kulttuuritapahtumissa nyt ei järin paljoa väkeä käy, mutta sen verran kuitenkin, että saatiin sutinat aikaiseksi, kun kaikki tulivat väliajalla yhtä aikaa puffettijonoon. Pullat myytiin viimeistä myöten, olin fiksuna ottanut myös pakastepusseja mukaan, ja innokkaimmat ostivat niitä kotiinkin viemisiksi. Halvasta hinnasta huolimatta moporahasto karttui ihan kivasti, vaikka minä vielä nipona kuorin ostamieni tarvikkeiden hinnan päältä pois. Kaiken kaikkiaan oikein onnistunut kokemus!

Ja tänään minä aion kyllä lötköillä kotona aina siihen asti kun kuopus pitää hakea iltapäivähoidosta. Aurinkoista keliä tosin visiin luvattu, joten taidan kuitenkin pyörähtää vähän lenkillä saamassa harvinaista valoterapiaa. Silti täytyy sanoa, että ihmeen kivuttomasti tämä marraskuukin on mennyt, vaikka onkin se vaikein kuukausi minulle. Kohta jo joulua kovasti mietitään ja puuhataan. Ihanaa!

sunnuntai 24. marraskuuta 2013

Akkujen lataamista ja ajatuksia

Oi että, ihminen tarvitsee tällaista rauhaisaa oloa ja akkujen lataamista. Onneksi pojat ovat kanssani samanlaisia kotikissoja, niin ei tarvitse keksimällä keksiä aktiviteetteja. Riittää, kun vähän rakennellaan legoilla, lueskellaan, maataan sohvalla läjässä ja rapsutellaan toisiamme. Kuopus viihtyy varsin hyvin myös yksin, piirtelee, nyt jo lukeekin itse jonkin verran sarjakuvia ja kirjojakin, kuuntelee äänikirjoja, rakentelee vähän lisää legoilla. Esikoisesta nyt puhumattakaan. Minulla on ystävä, joka hyppii seinille tai sitten lapsi hyppii seinille, jos koko viikonloppuna ei tehdä mitään ihmeellistä. Mietin aina, onko se luonne- ja temperamenttikysymys vai sittenkin opittua? Kun juostaan HopLopeissa ja muissa niin tottahan niitä sitten saattaa oppia kaipaamaan ja haluamaan. Ja rauhallinen arki voikin äkkiseltään tuntua tylsältä. Minä aina pojille sanon, että saa ja pitääkin välillä olla vähän tylsää, kun valittavat, ettei ole mitään tekemistä. 




Toinen juttu, joka minua mietityttää, on se, että hurjan pitkien koulu- tai tarhapäivien jälkeen vielä harrastetaankin niin, ettei oikeasti keritä olla kotona juuri lainkaan. Silloinhan lapsi on melkein suuremman osan valveillaoloajastaan jonkun muun kuin vanhempiensa kanssa. Minä ainakin olen potenut huonoa omaatuntoa siitä, ettei ole riittävästi aikaa olla lasten kanssa. Kuopuksen isä oli toista maata. Kävimme kiivaitakin periaatekeskusteluja aiheesta "pitääkö niitä lapsia tehdä jos kuitenkin sysää ne muiden hoitoon eikä ole valmis tinkimään omista menoistaan". Aluksihan me hoidimme kuopusta kotona vuorotellen ja teimme samalla molemmat lyhennettyä työviikkoa. Minulle oli itsestäänselvää silloin kun kuopus aloitti päiväkodin, että järjestäisimme työntekomme siten, että hoitopäivät jäisivät mahdollisimman lyhyiksi. NIinpä minä menin töihin jo seitsemäksi, kuopuksen isä vei pojan kahdeksaksi päiväkotiin ja minä pääsin hakemaan häntä jo vähän kahden jälkeen. Kuopuksen isä taas jatkoi sitten pidemmälle iltapäivään omaa työntekoaan. Aika kohtuullista.

Tämä ei tarkoita sitä, ettenkö minä välillä todellakin kaipaisi enemmän omaa aikaa ja repisi hiuksia raivosta, kun olen ollut liian pitkään ja intensiivisesti poikien kanssa kolmisin. Mutta silti teen ratkaisuni etupäässä lapsia enkä itseäni ajatellen. Sellaista se äitiys vaan (minulle) on. 


***

Saatan joutua pitämään vielä huomisen vapaata, koska ensi perjantaina on koulutuspäivä enkä voi sitä viikottaisena vapaanani viettää. Keskiviikko on toinen hyvä päivä työyhteisömme kannalta olla poissa, mutta nyt näyttää, että joudun silloin olemaan paikalla ja kokoustamaan strategia-asioista (gnjääh). Niinpä venytän tätä viikonloppua nelipäiväiseksi. Ei hullumpaa sekään!

lauantai 23. marraskuuta 2013

Yhdeksän hyvää...

Kuulkaas, nyt on hyvä flow päällä. Tapahtuu mukavia asioita.

* Rauhalliset viikonloput kun molemmat pojat ovat kotona ovat ihania. No, paitsi että esikoinen lähtee yhdeksi yöksi mummille, mutta kuitenkin. Pizzaa, saunaa, Avaraa luontoa. Ja nyt siis kahdenkeskistä aikaa kuopuksen kanssa. Esikoisen kanssa vietimme mukavan torstai-illan. Hienoa, että on molempien kanssa sitä ihan omaa kivaa.

* Sunnuntaina meillä kulttuurikeskuksessa esitetään tangoa. Paikallinen 4H eikä kotitalousopettaja keksinyt ketään väliaikakahvituksesta kiinnostunutta. Kollega ehdotti esikoista joka lupasi leipoa pullia ja ehkä mokkapalojakin. Minä hoidan kahvit. Jännää! Vähän tienestejä moporahastoon.

* Samaan aikaan olisi ollut paikkakuntamme Luonto Ry:n kokous. Kutsussa pyydettiin kaikkia kynnellekykeneviä nuoria apuun, koska aktiivit ovat jo varsin iäkkäitä. Minä mietin heti kutsun saatuani, että pojat ovat nyt sen ikäisiä, että voisin aktivoitua ja raahata heitä mukanakin. Siinä olisi sellainen kasvatuksellinen ja esimerkillinen elementtikin. Niinpä kun työpaikallani kävi puheenjohtaja ja vähän houkutteli, lupauduin mukaan hallitukseen. Saman tien huomasin, että suustani pääsi "Tarvitteko apua joulumyyjäisissä, voisin tulla myymään?" Ja seuraavassa kokouksessa minut jo vissiin sitten valitaan sihteeriksi. Huhheijaa. Ei vais, olen innoissani. Olen niin pitkään ollut passiivinen ja saamaton. On hyvä vähän harrastaakin!

* Eilinen vapaapäivä oli onnistunut. Kävin lähikaupungin marketissa viikonlopun ostoksilla ja kun oli aikaa kierrellä rauhassa hyllyjen välissä bongasin monta uutta mielenkiintoista luomutuotetta. Nyt mukaan tarttui muutama mauste.

* Päivää aiemmin oli Alkon valikoimiin tullut Beaujolais Nouveau. Sitä pitää ostaa aina yksi pullo marraskuun kolmannella viikolla. 

* Saimme muuten vihdoin elatustuen uudelleen laskettua kuopuksen isän kanssa, kun hänen tulonsa nousivat merkittävästi. Se tuo vähän tervetullutta helpotusta arkeemme. Wuhuu!

Ja lottokin on vetämässä...





Ei siinä ollut ihan yhdeksää, mutta parempaa kohti mennään.
Oikein rauhallista ja mukavaa viikonvaihdetta teillekin!

***


Dialogi eräänä päivänä tällä viikolla:

Minä: Vetäsepä housut jalkaan ja pistä se pylly piiloon vaikka se onkin maailman suloisiin pieni peppu.
Kuopus: Se sai kauneimpien peppujen näyttelyssä erikoispalkinnon.
Minä: Missäs sellaset kisat oli?
Kuopus: Ulkoavaruudessa!

perjantai 22. marraskuuta 2013

Ihanat pojat

Vapaapäivä. Tämä nelipäiväinen viikko on ihan mahtava. Työpsykologikin oli sitä mieltä, että ratkaisu on onnistunut. Aivot kuulemma tarvitsevat breikkiä stressaavasta tilanteesta ja oireiden mietiskelystä ja asioiden pohtimisesta. Sellainen tulee luontevasti viikonvaihteen aikana, ja mitä pidempi viikonloppu, sitä varmempi irtautuminen. Ja olen minä itsekin sitä mieltä, että järjestely toimii. Yhtään pahitteeksi ei myöskään ole tämä lisääntynyt oma aika. Jaksan huomattavasti paremmin. Tosin minulla on kyllä vielä matkaa kuopuksen mielenrauhaan ja -hallintaan. Se kuulemma toistelee itselleen jedilakeja, joita ovat isänsä kanssa lukeneet jostain lapsillekin soveliaasta Star Wars -kirjasta. Oikeasti, minä en kestä, että 7-vuotias poikani rauhoittuu hokemalla itselleen "Ei ole tunnetta, on rauha"! Pojasta polvi paranee... Opettaja sen sijaan voi olla tyytyväinen, koska toinen käytössä oleva fraasi kuuluu - näin minulle kerrottiin - "Ei ole tietämättömyyttä, on tieto".




Sitten esikoiseen. Jouduin aivan vahingossa kuulemaan hänen ja Turun Maata näkyvillä -festareilla tavatun uuden ystävän keskustelua. Minun huoneeni on poikien huoneiden välissä ja olin jo painunut sänkyyn lukemaan kun esikoinen vielä chattasi parin tutun kanssa omassa huoneessaan. Yksi heistä oli tämä uusi tuttavuus. Tyttö, X. Kuulkaapa, ei ole kauaa, kun koin kakkupalaylpeyttä, mutta tämä oli vielä jotain paljon suurempaa. Se poika keskusteli järkevästi, oli analyyttinen, kohtelias, reflektoi tunteitaan ja selvitti netissä kirjoittamisesta, vääränlaisista hymiöistä ja liian suurista kirjaimista johtuvia väärinkäsityksiä, otti muita huomioon. "Ei jutella näistä kotikylän asioista ja tyypeistä kun tuo X ei tiedä eikä pääse juttuihin mukaan. Mä tiedän miltä se tuntuu. Ja se on sitä paitsi epäkohteliasta."

Kuulin hänen myös keskustelevan siitä, että me suomalaiset huomaamme herkemmin vikoja kuin hyviä puolia vaikkapa itsessämme. Sitten jokainen teini etsi vuorollaan niitä positiivisia puolia. "Mä en herkästi luo ennakkokäsityksiä tyypeistä vaan oon avoin. Enkä oo rasisti tai oudoksu erilaisuutta. Niin, ja uskallan itekin olla erilainen." Sitten seurasi rastapääesikoiselta vitsi: Miten hippi tapetaan? No hukutetaan se mainstreamiin... Kuulin hänen myös kertovan X:lle, että ei ole olemassa rumia naisia. Että kaikki ovat omalla tavallaan kauniita. Huh, on tässä pureskeltavaa. Jos eilen oli ikkuna itsetuntemukseen, niin tämä oli oppitunti teinin sisäiseen maailmaan. Loistava sellainen!

torstai 21. marraskuuta 2013

Ikkuna itsetuntemukseen

No niin. Saisikohan formuloitua ajatuksiani? Oli nimittäin tiistaina todellakin aika raskas, joskin myös rakentavia ajatuksia tarjonnut käynti työpsykologilla. Raskaaksi sen teki taas kerran oman tilanteen oivaltaminen, se, kuinka yksin minä tämän asian kanssa olen. Altistuneen arkea ei voi täysin ymmärtää kuin toinen altistunut. Sellaista ei esimies- ja johtoportaassa ole. Ystäväpiiristäni onneksi löytyy, joten vertaistukea on tarjolla. Se on suuri onni - mikä myös psykologin kanssa todettiin. Epätoivoa lisää, että mikään ei ole varmaa; en ole koskaan ollut kovin hyvä sietämään epävarmuutta. Nyt olen kovassa koulussa. Voi olla, että jossain vaiheessa joudun luopumaan unelma-työstäni. Tai sitten en. Kukaan ei tiedä, eivätkä ratkaisut ole omissa käsissäni. Ja ne ratkaisut jotka itse päätän ja teen, joudun tekemään sillä perusteella mitä kroppani kestää, en vaikkapa sillä, mikä taloudellisesti olisi järkevintä. 


Kuvio 1
Kuva täältä.

Vaikka ratkaisukeskeinen ihminen olenkin, en silti mennyt tuonne hakemaan vastauksia. Tiesin toki jo ennalta, että sellaisia ei psykologilla ole minulle tarjota. Siksi pyysinkin, että etsisimme välineitä sietää ja käsitellä tuota yllä kuvaamaani yksinäisyyden tunnetta, joka toisinaan aiheuttaa turhautumista ja epätoivoa. Ja apua epävarmuuden sietoon myös. Paljon muuta ei voikaan tehdä. En silti haluaisi katkeroitua tai kyynistyä, vaikka tilanne rassaava onkin. Välillä voisin olla kovempi, realistisempi tai ainakin vähemmän toiveikas. Silloin en tipahtaisi niin korkealta ja kovaa. Käynti oli antoisa, vaikka olinkin sen jälkeen kuin hakattu ja aivan poikki. Itsereflektointi, intensiivinen keskustelu on aina raskasta. 

Todella positiivista käynnissä oli se, että psykologi tuntui ymmärtävän jotain altistuksesta, ei kertaakaan kyseenalaistanut sitä eikä viitannut korvien väliin. Silti hän katsoi ihmistä kokonaisuutena, psykofyysisenä olentona. Tämä miellyttää minua kovasti. Lisäksi hän otti puheeksi minulle tuntemattoman mallin, Joharin ikkunan, joka näyttää mielenkiintoiselta välineeltä itsetuntemukseen ja vuorovaikutukseen. En tiedä työskentelemmekö tuon pohjalta vai mitä jatkossa tapahtuu. Joka tapauksessa aion käydä kolme ensi vuoden käyntiäni alkuvuodesta. Jatkuvuutta, sitä minä kaipaan.


Kuvio 4
Kuva täältä


***

Juuri kun olin päässyt jonkunlaiseen järjestykseen ja tasapainoon pääni kanssa sain kuulla, että kirjaston sisäilma-asioista palaveerattiin eilen. Kas kun minua ei kutsuttu mukaan?

keskiviikko 20. marraskuuta 2013

Eksistentiaalista ahdistusta

Päässä pyörii otsikon säe. Se on V.A. Koskenniemeä, joka selvästi kärsi menetetyn rakkauden tuskasta. Minulla on vaan ja ainoastaan eksistentiaalinen ahdistus työhön ja altistukseen liittyen. Muuten ei ole mitään hätää.

Yksin oot sinä, ihminen, kaiken keskellä yksin, 
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot. 
Askelen, kaksi sa luulet kulkevas rinnalla toisen, 
mutta jo eelläs hän on taikka jo jälkehes jäi, 
hetken, kaksi sa itseäs vastaan painavas luulet 
ihmisen, kaltaises -- vierasta lämmititkin! 
Silmää löytänyt et, joka vois sun katsehes kestää, 
kättä sa et, joka ei liukunut luotasi pois. 
Kylmä on ystävän mieli ja kylmä on armahan rinta. 
Huulet liikkuvat vain, rinta on liikkumaton. 
Leikkihin kumppanin löydät, et toden riemuhun, tuskaan. 
Hiipua yksikseen tuntehes polttavin saa. 
Ystävän, armaan vain oma kaipuus sulle on luonut, 
houreen, jok' katoaa, kun sitä kohti sa käyt. 
Niin olet yksin, sa ihminen, yksin keskellä kaiken, 
yksin syntynyt oot, yksin sa lähtevä oot, 
yksin erhees kätket ja yksin kyyneles itket. 
Ainoa uskollinen on oma varjosi vain.


















***

Eilinen käynti työpsykologilla oli todella rankka. Kerron jahka toivun.

tiistai 19. marraskuuta 2013

Viherpiiperrystä ja vesiviljelyä

Olen odotellut viimeisimpien työpaikallani otettujen ilmankeräilynäytteiden tuloksia. Keväällä, kun ne edellisen kerran työhuoneestani otetiin, olivat kuituarvot kohollaan. Muutin evakkoon sosiaalisiin tiloihin, joissa myös syömme ja jossa on jo yhden työkaverini työpiste. Epäilen vahvasti, että arvot ovat samat kaikkialla, koko talossa, joten evakkoni on vähän keinotekoinen. Lisäksi yhteisissä työtiloissa, vaikka niin mukavaa onkin, työtehoni ei ole ihan sitä luokkaa kun se omassa huoneessa varmasti olisi. Sitä toki ihmettelen, miksi nämä nimenomaiset kuituarvot alun alkaen otetiin vain minun huoneestani. Asia korjattiin ja nyt testikeräimiä oli muistaakseni kolmessa eri paikassa. Sitten kun on talvi ja pakkasta, otetaan myös uusintakokeet homeista ja bakteereista.


Kuva täältä.

Olen ajatellut, että kun saan nämä tämänkertaisten mittausten tulokset tietooni, tilaan viherseinän, josta on ilmeisesti monille sisäilmaoireileville ollut apua. Minulla on myös astma ja työmaallani on etenkin talvella varsin kuiva ilma, joten mietteeni oli, ettei se ota jos ei annakaan. Samaa ehdottivat työterveydestäkin. Eilen eksyin joutessani lueskelemaan lisää tästä merkillisestä keksinnöstä ja sattumalta bongasin erään firman lehdistötiedotteen joka oli julkistettu samana päivänä ja jossa etsittiin koekaniineja testaamaan viherseinää. Arvatkaa otinko heti yhteyttä kyseiseen firmaan? Ennättivät sieltä minulle soitellakin ja kysellä lisätietoja. Kiinnostuneita oli ollut jo puoleen päivään mennessä lukuisia, joten päätökset tehdään loppuviikosta. Minä olen kuulemma ihan vahvoilla. 

Pitäkää ystävät peukkuja, että pääsen testiryhmään. Tässä kuntien kurjistuvassa taloustilanteessa tämä voi olla se konsti, jolla saisin viherseinän pysyvästi käyttööni. Nimittäin jos sellainen minulle tulisi, tarvittaessa kahlitsen itseni siihen tiukasti kettingillä kiinni parin kuukauden päästä että saan sen sitten pitää jatkossakin!

maanantai 18. marraskuuta 2013

Kohtia arkea taas

Viikonloppu meni kyllä kaiken kaikkiaan rauhaisissa merkeissä niin kuin tarkoitus olikin. Lauantai-aamuna jouduin heräämään varhain kun esikoinen piti viedä kylille festarireissua varten. Kotiin palattuani kömmin takaisin vällyjen alle ja nukuin puoleen yhteentoista saakka. Ihanaa! Aurinko pilkisti pitkästä aikaa, ja kun olin heräillyt kahvin ja Blogistanian parissa, piti lähteä pienelle kävelylle. Lueskelin, otin päivätirsat ja nautin. Ai että muuten nautinkin siitä, että saan olla ihan oman itseni herra/rouva. Kukaan ei pyydä mitään, ei höpötä, vaadi. Yöllä sitten heräsin esikoisen soittoon neljän maissa, kun hänet piti noutaa kyliltä. Hyvä päivä oli kuulemma ollut hänelläkin. Oli villiä ajella umpipimeässä, meidän kylillä säästetään näemmä sähköä niin, että vain pääkadulla palaa yöllä valot. Painuin sitten taas uudelleen pehkuihin ja sunnuntaina nukuimme molemmat pitkään. Tulin siihen tulokseen, että minä olen varsin hyvä nukkumaan. Pätkissäkin, päiväunia, saamaan unen päästä kiinni illalla, you name it!

Kuopuskin palaili kotiin iltapäivän kutveessa sunnuntaina, teimme pannukakkua, saunoimme ja oleilimme leppoisasti porukalla. Kävelylenkin jätin suosiolla välistä koska aamupäivällä oli hurjan kova puuskainen tuuli. Myrsky suorastaan. Meillä eivät sähköt katkenneet, onneksi. Pojat pelailivat vähän ja minä lueskelin kehuttua ruotsalaista esikoisdekkaria Vihan aika. Ihan ok, ehkä se vielä lähtee käyntiin ihan kunnolla. Nyt vasta lämmitellään, eikä vielä ole tullut sitä tunnetta, että tätä ei voi laskea käsistään. Toisaalta se on hyvä niiden yöunien ja varhaisen nukahtamisen kannalta.





Edessä on muuten ihan normityöviikko, mutta tiistaina minulla on viimein aika työpsykologille. Käyn jutustelemassa jaksamisestani, siitä, että koen olevani varsin yksin tämän oireiluni kanssa. Tukea ei juurikaan tule esimieheltä ja viimeisin työterveyspalaverikin oli fiasko. Lisäksi kaipaisin työkaluja epävarmuuden sietoon. Vaikka juuri nyt on hyvä kausi meneillään - en saa pahoja oireita töissä - voi olla hyvinkin mahdollista, että kroppa sanoo seis keväällä luonnonhomeaikaan tai viimeistään siinä kohtaa kun palaan kokopäiväisenä töihin. Jollei pää sano jo ennen sitä, rahatilanteen vuoksi. Aika mennee yleiskuvan antamiseen, koska tyyppi on eri kun keväällä. Sitten olenkin käyttänyt kaikki kolme työnantajan vuodessa tarjoamaa kertaa. Heti alku vuodesta luulen käyttäväni ensi vuoden saldon, niin saan jonkilaista jatkuvuutta hommaan. Ehkä sillä jo saadaan myös selkeyttä asioihin?

sunnuntai 17. marraskuuta 2013

Hyvä paha pyssy

Nyt minä haluaisin kernaasti kuulla teidän mielipiteitänne ja kokemuksianne. Mutu-tuntumakin käy. Kuinka suhtaudutte tai olette suhtautuneet poikien pyssyleikkeihin? 

Minun suhtautumiseni nimittäin on varsin ristiriitaista enkä ole vielä muodostanut varmaa ja vakaata mielipidettä suuntaan enkä toiseen. Ymmärrän molempia - sekä sallivia että kielteisiä - kantoja. Minulle asella osoittelu on ahdistavaa ja koen sen epämiellyttäväksi, vaikka tiedostan, että kuopukselle kyse on vain leikistä ja varsin vilkkaasta mielikuvituksen lennosta. Suhtaudun tulilinjalla olemiseen tunnepitoisesti. Lisäksi mietin, ruokkivatko nämä taisteluleikit väkivaltaisuutta vai sittenkin päin vastoin vähentävät tosielämän aggressioita. Tai pitäisikö minun äitinä huolestua, kun kuopus miekkailee, ampuu ja värkkää piirroksiinsa laserpyssyn poikineen? On minulla asiassa tiedollinenkin aspekti, ja se taas sanoo aivan muuta kuin intuitioni. Olen Sinkkoseni ja muut saman koulukunnan edustajat lukenut. Jopa aivotutkija Bergström sanoo kirjassaan Mustat ja valkeat leikit, että lasten mielikuvitusta ei tulisi ohjailla tai kahlita. Ja että nämä "mustat leikit" ovat varsin tärkeitä aivojen kehitykselle.




Se, miksi tämä aihe nyt nousi tapetille, on kuopuksen iltapäiväkerho. Eräänä päivänä tuossa viikolla sieltä häntä hakiessani todistin mielenkiintoista tapahtumasarjaa. Pojat olivat rakentelemassa Plus-Plussilla mitä hienoimpia vekottimia. Kaksi poikaa oli tehnyt taidokkaat hakut. Iltapäiväkerhon pitäjän sijainen kurkisti rakentelua ja kysyi: "Eihän nuo vaan ole pyssyjä?" ja katsoi minua ymmärrystä hakien. "Kun meillä täällä on sellainen sääntö, että aseita ei suvaita." Kakkosluokkalainen poika vastasi asiallisesti, että "ei, nämä eivät ole aseita, nämä ovat hakkuja. Ja hakku on työväline." Vastaus oli mielestäni sen ikäiseltä aivan timanttinen. Tätipä sitten yltyi opettamaan, että "sama asia voi olla työväline tai ase käyttötarkoituksesta riippuen". Hrrr - minä nyt vaan satun olemaan allerginen sille opettavaiselle tätiäänelle, jolla lapsia kohtaan osoitetaan ylemmyyttä ja yht' äkkiä huomasinkin olevani lasten puolella. Poikien puolella. Minä, pasifisti.

A-pu-va!


***

Hakusanat: onko robinilla sikspäkkiä. Ei voi olla, se on alaikäinen!

lauantai 16. marraskuuta 2013

Nyt on juhlat juhlittu

Voi kuulkaa, olipa mukava palata kotiin eilisistä juhlista, kun teiltä oli niin monta ihanaa kommenttia odottamassa. Ja juhlat, ne olivat mainiot - oikeasti. Etukäteen ohjelmaa katsoessani vähän huokailutti puheiden runsas osuus, mutta kun ne kaikki olivat sopivan lyhyitä ja mielenkiintoisia, humoristisiakin, ei puuduttanut missään vaiheessa. Hallinto- ja kuntaministeri oli ainoa, joka ei saanut ihan täysiä pisteitä. Nuoresta iästään huolimatta hän onnistui viljelemään eniten latteuksia ja sitä vihaamaani jargonia. Sivistystason noston bongasin ainakin viisi kertaa. Kun yleisönä oli liki pelkästään kirjastolaisia, tuo yleisluontoinen löpinä tuntui vähän aliarvioivalta. Kyseessä oli siis lähikaupungin kirjaston isot tasavuosijuhlat, joita vietettiin kahdessa osassa. Ensin päivällä kirjastolla vapaamuotoisemmin ja sitten illalla puvut päällä. Iltajuhlat skippasin, koska pönötys kaupungintalolla nyt ei vaan ole minun juttuni. 

Pukeutumisongelmankin ratkaisin ihan omannäköisesti. Vähän bling-blingiä sekä hameessa että sen kanssa varta vasten itse kutomassani huivissa, muuten olin ihan oma itseni. Ja Magsin ihana sävy sävyyn oleva kirjakoru, joka tietysti sopi tilaisuuteen kuin nenä päähän, kruunasi kaiken ja sai myös osakseen ansaitsemansa huomion. Harmi vaan, että ainoastaan naispuolisilta kollegoilta. Se nimittäin köllötteli söpösti tissieni päällä ja vaikka atk-tukia parhaimmillaan oli seurueessamme kaksin kappalein, tai kahta puolta leipää, niin kuin myös voisi halutessaan asian ilmaista, niin kumpikaan ei siitä palautetta antanut. Tuli myös todettua, että vaikka olen metsittynyt tänne maalle ja olin enemmän kuin tyytyväinen äitini mukanaolosta (kyllä, tämä on suvussa kulkeva hulluus, äitini jäi samasta työstä eläkkeelle tämän vuoden keväällä), osasin edustaa ja jutella niitä näitä, small talkiakin, vähän jopa flirttailla, eikä edes tuntunut hankalalta. Kohottava kokemus.


Tutkailin tämän kirjoitukseni jälkeen
tuon korun kivien symboliikkaa.
Intuitioni osui näemmä oikeaan: hypersteeni kuulemma kohottaa
itsetuntoa ja auttaa pääsemään ujouden yli.
Se helpottaa myös jännittynyttä olotilaa sosiaalisissa tilanteissa.
Puhumattakaan aurinkokiven ominaisuuksista.
Miksi, oi miksi valitsin tämän korun aamulla?!?
Olen sanaton!


Mutta oli silti aika mukava palata kotiin, vaihtaa onepiece päälle ja korkata punaviinipullo. Ah  viikonloppu!

Leppoisaa viikonvaihdetta teillekin!


perjantai 15. marraskuuta 2013

Vapaata näkyvissä

Tämä viikko on vähän niin kuin pulkassa. Tänään on töihin liittyvät juhlat joihin on mentävä kuuntelemaan puheita ja edustamaan. Eilen taasen oli iltavuoro ja sitä ennen sain rauhassa möllötellä kotona kun olin vienyt pojat kouluun. Kävin ennen töiden alkua myös kylämme ainoassa kahvilassa, jossa esikoinen on ollut tämän viikon tetissä eli työelämään tutustumisjaksolla. On kuulemma saanut joka päivä leipoa jotain joten käväisin maistamassa sacherkakkua. Oi voi sitä äidin ylpeyttä, kun sain kalastaa oikeasta kahvilan vitriinistä oman pojan tekemää leivonnaista. Kun vielä keskiviikkona oli vapaapäivä, en voi sanoa olevani työllä raskautettu tällä viikolla. Päin vastoin, elämä hymyilee, toisesta suupielestä ainakin.




Onpa edessä vapaa viikonloppukin. Huomenna minun ateistipoikani lähtee Turkuun Maata näkyvissä -festareille ja minä saan olla koko päivän ihan rauhassa itseksesi kotosalla. Keskiviikkona se pyöräili kylille ja meni seurakunnan nuorteniltaan. Hmmm. Oli pakko kysäistä (ihan superneutraalilla äänensävyllä) että mitäs siellä puuhailtiin. Kertoi jotain hengailusta ja turisemisesta ja kertoi, että kyllä siellä rukoiltiinkin. Kysyin, että mitäs sä sillon teit. "Mä olin kädet ristissä, katoin alaspäin ja ajattelin omiani." Olin muuten ylpeä - taas. Tuossa siunatussa 15-vuoden iässä on protestit ja huono/ajattelematon käytös niin pinnassa, että pelkäsin pahinta. Annoin palautetta ja totesin, että juuri noin pitää toimia. Nimittäin jos itse vapaaehtoisesti valitsee menevänsä paikkaan, jossa voi ennalta arvata joutuvansa ns. törmäyskurssille tai olevansa jostain asiasta totaalisesti eri mieltä, osoittaa suurta kypsyyttä kunnioittaa toisen mielipidettä ja joskus jopa pitää eriävä mielipide omana tietonaan. Tai sitten esittää se kunnioittavasti.

Sama voisi päteä muuten blogistaniassakin, minun mielestäni.


***

Miksi Blogilista tarjoaa minulle mainoksia sanalla Immenkalvo? Ei kai se vaan kasva takaisin kun värkit on väliaikaisesti käyttöä vailla?!?

torstai 14. marraskuuta 2013

Se on keltainen ja siinä on kirsikan kuva

Nyt kun olen paljastanut teille olevani kirjastontätijohtaja, voin myös kertoa, että taannoin esittelemäni Kummallisia kysymyksiä kirjakaupassa -kirja iski minuun osittain siksi, että samantyylisiä kysymyksiä saa kuulla välillä meilläkin. Toisinaan saa raapia tosissaan päätään ja käyttää kaikki tiedonhakutaitonsa keksiäkseen vastauksen ja toisinaan taas purra tosissaan poskea ja asetella ilmettään. Kaikkein haastavimmat haut ja tehtävät minulle ovat olleet sellaisia, että asiakas muistaa kannen värin, kirjan koon ja paksuuden, mutta ei juuri muuta. Tunnustan: onpa näistä hetkistä jokunen vitsikin väännetty. Ja olen joskus tokaissut, toki ystävällisesti, että nyt tuli ylivoimainen tehtävä, koska kannen väriä tai siinä olevaa kuvaa ei voi käyttää hakuelementtin. No, nyt voi. Minulta pääsi epäuskoinen huutonauru, kun sain sähköpostiini tiedon, että kirjojen kansikuvahaku on oikeasti kehitelty. Pitihän sitä testata ja joissain kohtaa se toimi, toisissa taas ei. Mutta laitetaan korvan taakse tulevia tarpeita varten!




Ammattiryhmien sisäinen huumori ei aina aukea ulkopuolisille, mutta luulen että saatte kiinni seuraavasta tositapahtumasta Kallion kirjastossa 90-luvun lopussa. Silloin ihmisillä ei vielä ollut niin yleisesti tietokoneita kotona ja kirjastossa käytiin tekemässä jos jonkinlaisia tekstinkäsittelyhommia. Meillä oli sitä tarkoitusta varten ihan oma tietokone. Pc, niinkuin siihen aikaan oli tapana sanoa. Eräs nainen tuli tiedustelemaan palautustiskin koneen takana istuvalta sivariltamme josko meillä olisi yleisökäyttöön tarkoitettua pc:tä. Sivari selosti intopiukeana, että onhan meillä, mutta siihen on välillä aika pitkät jonot. Tästä tiskistä voi varata ajan. Se annetaan korkeintaan neljäksi tunniksi kerrallaan, ja ei maksa mitään jos ottaa omat paperit mukaan. Kirjaston paperit taas maksavat 20 senttiä arkki. Asiakkaan ilme oli kuulemma näkemisen arvoinen. Samoin sivarin, kun sitten selvisi, että asiakas olikin kysynyt wc:tä.

***

Nyt pääsin sisälle siihen Hiltusen Iso -kirjaan josta jo aiemminkin mainitsin. Mukavasti meni vaapaapäivä vuoroin sitä lueskellessa, vuoroin torkkuessa. Päähenkilö on paitsi lihava myös henkeen ja vereen kirjastoihminen. Hienosti kuvattu se työn palo ja ihanuus!

keskiviikko 13. marraskuuta 2013

Elämä on ihmeellinen paikka!

Minä jollain hassulla tavalla uskon karman lakiin. Kun tekee hyvää, saa myös hyvää. Se tulee myöhemmin, joltain toiselta saatuna kohteliaisuutena, avuliaisuutena vastaan. Ystävä käyttää usein sanontaa "pannaan hyvä kiertämään". Häneltä olen myös oppinut, että "hyvä antaa vähästäänkin, paha ei paljostakaan". Ja näin todellakin tuntuu olevan. Olen ollut taas ihan sanaton koko viikon erilaisten sattumusten edessä. Ihana äitini laittoi raha-ahdistuspostauksen luettuaan tililleni ensiapua. Sain bensaa tankkiin ja ruokaa pöytään. Lisäksi empatiaa ja auttavaa kättä tarjottiin hyvinkin yllättävältä taholta. Liikutuin kyyneliin ja olen edelleen ällistynyt, sanaton, kiitollinen. Ihmiset ovat ihania!


Kyllä täältä pinnalle noustaan!

Toissa iltana päätin myös tarttua härkää sarvista ja menin soittamaan naapurin ovikelloa aikeinani kuikuilla josko mahtuisimme tässä minun hengityselimilleni sopivassa rivarissa pienempää asuntoon. Laittaisin meille hakemuksen jonoon mikäli joku vapautuisi ja saisimme näin elinkustannuksia pienemmiksi. Tämä tuntuu nyt olevan "viimeinen toivoni". Vasta kesällä asuntoon muuttanut naapuri otti minut avosylin vastaan ja istahdinkin hetkeksi. Jutustelimme, minä kerroin meidän tilanteestamme ja hän kertoi jakavansa ruokapaketteja kylillä ja toimittavansa tarvittaessa sellaisia meillekin. Kiitin, mutta pyysin, että jakaisi ne kuitenkin työttömille. 

Äkkiä nainen, joka ei todellakaan ole minulle kovin tuttu, kertoi hänellä edellisviikolla todetun keuhkosyövän. Itkuhan siinä pääsi molemmilta. Se, että kämppä on meille auttamattomasti liian pieni (alle 50m2) oli toki takaisku mutta ei jostain syystä tuntunut maailmanlopulta juuri siinä hetkessä (vaikka harmittikin myöhemmin vietävästi). Pojat odottelivat kotona ja kuopus kerkesi jo kertaalleen soitella peräänikin, joten palasin kotiin, mutta kysyin saisinko soittaa ovikelloa toisenkin kerran jahka olen itsekseni. Minusta tuntuu, että voin olemassaolollani ja vierailuillani edes vähän auttaa tätä ihmistä. Ehkä hoitaa kauppa-asioitakin hänen puolestaan jos kunto sytostaattien vuoksi heikkenee ja sen sellaista. Yksi naapurihan tästä talosta kuoli ilman että huomasin mitään. En anna sen tapahtua toiste.

Elämä on ihmeellinen paikka!

***

Ja tänään minä pidän viikottaisen vapaapäiväni, koska perjantai menee töiden merkeissä. Tai siis juhlien, edustamisen. Pieni tervetullut breikki keskellä viikkoa.

tiistai 12. marraskuuta 2013

Fiksu rento?

Minut on kutsuttu työn puolesta juhliin tämän viikon perjantaina. Se tuottaa vietävästi päänvaivaa. Tai siis pukeutumiskoodi, joka on Smart Casual, tuottaa. Jouduin vaatekriisini kourissa googlettamaankin tuon merkityksen, niin vähän näistä asioista tiedän. Ja niin harvoin kutsuja satelee. Kriisini ei tosin tule siitä, ettei minulla ole mitään päällepantavaa, vaan siitä, onko minulla mitään tuonne tilaisuuteen sopivaa. Ilmeisesti on, jos oikein tulkitsin.  Iltajuhlan, jossa pukukoodi onkin sitten Tumma puku, jätän suosiolla väliin. Joo ei. Ei ole minun heiniäni pokkurointi kaupungintalolla cocktail-tilaisuudessa ykköset yllä. (Ja mistä tuo ihmeellinen cock-tail -sana edes tulee? Minä vaan ajattelen pelkkiä härskejä kun sen näen.) En varmasti osaisi edes käyttäytyä ja jännityksissäni lurppisin liian paljon kuohuvaa ja sitten vasta huonosti kävisikin. Siis ei. Päiväjuhla se olkoon!


Kuva Iltalehden sivulta.

Tosin kun googletin kuvahaulla tuon saman meinasin saada p*skahalvauksen. En minä näytä noista keneltäkään. Enkä aio näyttää... mutta eiköhän tästä selvitä. Olen vain oma "fiksu rento" itseni. Pitäisiköhän siis mennä ihan possupuvussa? Eevan asussa? Niin, ja jos tuon casualin kääntää arki- tai vapaa-ajan, niinkuin googlen kääntäjä myös tekee, täyttää possupuku nekin kriteerit. Se on arkiasu. Vapaa-ajan asu ja hirveän älykäs ja hieno keksintö onkin.

***

Suunnittelen taas julistavani Jukka Parkkisen Karhukirjeet pannaan. Tein viikonloppuna pahaa-aavistamatta aamupalaksi luonnonjogurtista smoothien, johon sekoitin banaania ja yön yli liottamiani luumuja. Väri oli sen mukainen. Kuopus katseli lientä ja kysyi "Onko toi sahtia?" Hyvä ettei pärskähtänyt näppiksille. Kun syyllinen siihen, mistä ylipäätään tiesi sanan, oli selvillä, sain kuulla lisää: "Siinä sanotaan että sahti näyttää kaljavelliltä ja aikuiset nauttivat sitä virvokkeena!" Aamupalalla?!?

maanantai 11. marraskuuta 2013

Maailman napa?

Kävimme lauantaina lastentapahtumassa väkirikkaimmassa ja vireimmässä kylässämme. Se sijoittuu kuntamme ja lähimmän suuren kaupungin rajamaastoon ja kasvaa siksi koko ajan kaupungissa työskentelevistä mutta maalle havittelevista perheistä. Väittääpä tämä kylä olevansa ihan "Maailman napa". Rakastan tuollaisia yhdessä tehtyjä rentoja häppeninkejä, joissa melkein kaikki tuntevat toisensa. Minulle tulee niin kotoisa olo. Yhteenkuuluvuudentunne. Joku EU-hanke tuolla oli myös takana tukemassa syrjäkylien elävöittämistä ja tarjosi kahvit, mehut ja pullat. Ne kiitollisina otimme vastaan. Teimme myös pari pinssiä, kuopus ihan oman isälleen vielä isänpäivälähjaksi ja minä sitten tuollaisen valmiin vitsikkään. Tuonne voisi melkein muuttaa, paitsi että kaikki - siis ihan kaikki - palvelut koulua ja päiväkotia lukuunottamatta olisivat kymmenen kilometrin päässä. Ei sittenkään.




Tapahtuman yhteydessä kylällä oli avoimet ovet yhdessä museossa ja parissa käsityöläisten verstaassa. Vierailimme kaikissa. Varsinkin yksi verstaista oli mainio kokemus, koska kuopus omistaa muutaman heidän tekemänsä puisen miekan ja pistoolin. Hän on mieluillut toistakin revolveria, niin voisi kaksin käsin ampua. Pajalta ei valmiina löytynyt ihan samanmoista kuin kotona oli odottamassa, mutta näppärä omistajapa tietysti teki sellaisen sitten ihan mittatilaustyönä meidän siinä katsellessamme. Kuopus sai päättää piipun pituuden ja kokeilla välillä, että perä istuu käteen. Ai että se oli jännää! Minä niin arvostan käsillä tekemistä ja hyvää palvelua. 





Kylätalolla oli myynnissä lisääkin käsitöitä ja olin juuri ihailemassa nerokasta avaimenperää kun kuopus totesi kärppänä vieressäni, että "Sä voit elää ilman sitä." Lasten suusta ja sitä rataa. Taidan ottaa tuon johtotähdekseni ensi vuotta ja ostoslakkoani silmälläpitäen. Paitsi sitä ennen kyllä käyn kuopukselta salaa ostamassa avaimenperän itselleni joululahjaksi, jahka tässä vähän talous kohenee. Käsityöläisiä pitää kannattaa ja idea oli tosiaan niin hieno. Kuvaan sen teille kunhan pääsen ostoksille saakka.

***

Tänään esikoinen täyttää 15-vuotta. Hui kauhistus, onko siitä marraskuisesta illasta Kätilöopistolla todella jo niin kauan aikaa? Aikamoinen 16 tunnin rutistus se oli. Kuopus puolestaan syntyi parissa kolmessa tunnissa. Minun poikani. Rakkaani.

sunnuntai 10. marraskuuta 2013

Raha-ahdistusta

On ollut apeutta ilmassa syyttä ja syystä. Arki soljuu poikien kanssa mallikkaasti, mutta raha-asiat ahdistavat edelleen. Nenäpäivänä repesin itkuun parkkipaikalla, kun YleX:n toimittajat jankuttivat auttamaan tekstarilla, jonka hinta on "vain kymmenen euroa". "Siis ei yhtään mitään." "Jokainen teistä voi tämän lähetyksen aikana laittaa vähintään viisi sellaista." Joopa joo. Odottelin kuopusta koulusta ja olin juuri käynyt kaupassa viikonloppua varten (24,70€) ja lirutellut myös tankkiin vitosen edestä bensaa. Josko riittäisi tilipäivään. Laskin jäljelle jääneitä rahoja: 21.50€ ja tili tulee siis viidestoista päivä. Kaksikymppiä viikoksi. Kyllä, tiedän ja ymmärrän, että me länsimaissa asuvat olemme rikkaita ja onnekkaita, mutta juuri sillä hetkellä ei tuntunut siltä. En lähettänyt ainuttakaan tekstaria. Pyyhin kyyneleet ennen kun kuopus ehti tulla.




Meillä on kuopuksen isän kanssa jälleen elatustuen uudelleenlaskenta kesken. Ei siinä mitään, se ei minun talouttani pelasta, sitten kun se valmiiksi saadaan, mutta helpottaa vähän kyllä. On ostaa pötyä pöytään molemmille pojille. Valehtelisin jos väittäisin olevani niin hyvä ihminen, ettei kiukuttaisi se, että kuopuksen isä on juuri nyt Intiassa. Kyllä, hänellä on varaa. Tuloeromme ovat valtavat, ja silti joudun joka kerta nöyrtymään ja selvittämään tilanteen ja laskentatavan kuopuksen isälle. Nyt hän pyysi laskenta-apua oman kuntansa sosiaalitoimistosta, johon minä vähän ärähdinkin, että ei siellä voi asioita laskea minun tuloja ja menojani tietämättä. Se kestää ja kestää... mutta toki normaali aiemmin sopimamme raha tililleni alkukuusta jo napsahti. Tulee sitten lisät päälle jahka laskennasta selvitään. Tulisi vaan tarpeeseen nyt heti.

Inhoan sitku-elämää, mutta sitä tämä nyt vähän on. Sitku saan Visan nollille (olettaen, että mitään yllätyksiä, jotka sillä pitää maksaa, ei tule) vähän helpottaa. Tuo Visan kuittaaminenkin on näköpiirissä, veronpalautuksilla vähän, tammikuussa tulevilla entisen pankin jäsenmaksuilla osa ja viime keväisen vesikatkon vuokrahyvityksillä osa. Ja totta kai joka tilistä sen verran kun liikenee. Mahdollisimman nopeasti koitan selviytyä, koska meidän on mahdollista selvitä pienillä tuloillani tavallisesta elämästä kun oikein nuukasti elämme. Ehkä.

Mutta joillekin ei sitten riitä mikään, ei edes 900 000 vuositulot.

lauantai 9. marraskuuta 2013

Zombit laatikoissa

Torstaina jätin auton kotiin ja kävelin iltavuoroon. Takaisinpäin tosin tuli naapurin kyydissä kun rupesi laiskottamaan, mutta käveleminen piristää minua todella. Vaikka siinäkin on aikaa ajatella, eivät tylsät ajatukset jää liiaksi pyörimään päässä vaan kun jalat kulkevat niin ajatuksetkin rullaavat. Muistaakseni Julia Cameron on tästä paljonkin kirjoittanut vaikkapa Kultasuoni -ohjelmansa yhteydessä. Hän suosittelee kävelemistä luovuuden vapauttamiseksi. Tiedä häntä, mutta hyvää se joka tapauksessa tekee. Reppu selkään ja menoksi! Tosin eilen en hievahtanutkaan koneen ja kirjan äärestä ennen kun piti lähteä kylille kauppaan ja kuopusta hakemaan. Nautin vaan vapaastani.

Meillä on taas leppoisa viikonloppukin edessä. Esikoinen meni eilen kaverilleen yöksi ja me öllöttelimme kuopuksen kanssa kotosalla. Yksi ystävä käväisi kahvilla ja toinen tuli illaksi meille, kun asuvat sellaisessa kohdassa, että radiokelit vaikuttavat heihin vahvasti eivätkä kanavat oikein tietyllä ilmalla näy. On muuten uusi termi minulle... Joka tapauksessa katselimme yhdessä Vain elämää - minäkin, joka en juuri koskaan katso televisiota, olen nauttinut tästä perjantai-illan viihteestä. Tänään onkin sitten luvassa lastentapahtuma yhdellä syrjakylistämme. Luulen, että pistäydymme siellä. Paluumatkalla nappaamme esikoisen kyytiin. Leivomme ehkä lisää pipareita, saunomme ja katsomme - niin niin - Avaraa luontoa.





















Huominen isänpäivä on jo vietetty torstaina ennakkoon, joten meidän päivämme on ihan tavanomainen. Oikein rentoa viikonvaihdetta myös teille!

***

Jos minä piirrän pyllyjä, kuopus on kyllä melkoinen näpertäjä. Piirsi tuota kaksiosaista kuvaansa varmaan reilun tunnin. Siinä, kuten (ylemmästä) kuvasta (alhaalla oikealla) näkyy, myrtyneen näköiset hyvikset joutuvat koneeseen, jossa ne muutetaan pahiksiksi. Eikä tässä vielä kaikki. Kuljettuaan vähän matkaa parin muunkin laitteen läpi ne muutetaan vielä zombeiksi. Seuraava vekotin laittaa niille aseet käteen ja tarina jatkuu toisella puolella. Siellä ne pakataan laatikoihin ja "viedään tehtaaseen josta ne sitten lähetetään kaikkiin taisteluihin". Mr Freud, jätetäänkö analyysit aikuisikään?

perjantai 8. marraskuuta 2013

Paljastus - vai viuhahdus?

Tänään on vapaapäivä. Ah! Tein vähän pidempää työpäivää tällä viikolla ja nyt nautin sen hedelmistä. Tuntuu sopivan minulle tämä oikein hyvin. Sain nimittäin kai suhteessa enemmän aikaiseksi, kun työpäivät olivat pidempiä, vaikka niitä sitten vastaavasti on yksi vähemmän. Tai siltä se ainakin tuntui. Taannoinen järjestelmänvaihdoksemme aiheuttaa edelleen kohtuuttomasti päänvaivaa sekä meille että varsinkin "pääkäyttäjille". Pääkäyttäjät ovat toisten kuntien kollegoita, jotka ratkovat ongelmia ja viestivät niistä tarvittaessa järjestelmäntoimittajalle. Ei käy kateeksi heidän hommaansa, koska paljon keskeneräisyyksiä on. Ja vaikkei olisikaan, pääkäyttäjäraukkoja ei ole riittävästi vihitty uuden järjestelmän saloihin. Sen siitä saa kun alalla ei ole oikeaa tervettä kilpailua vaan on otettava se, mitä tarjolla on. Huokaus. Tuntuu nimittäin, että ihan liikaa työajasta kuluu näiden kummallisuuksien selvittämiseen. Itse työlle ei jää aikaa muuta kun iltavuoroissa, joita minulla onneksi se yksi aina torstaisin on.


Kuopuksen lempihahmo...


Niin oli eilenkin, ja se on kyllä tämän työn suola. Istua tiskissä ja kohdata asiakkaita. Jutella leppoisia, välillä vähän vakavampiakin. Neuvoa ja opastaa. Nauraa ja joskus melkein itkeäkin. Rakastan työtäni. Onneksi tämä normaalioloissa on hyvin stressitöntäkin. Sillä minne muualle ihmiset tulevat melkein aina hyvällä mielellä, vapaaehtoisesti, toiveikkaina, innokkaina ja tyytyväisinä? Raha ei vaihda omistajaa muuta kuin poikkeustapauksissa ja niissäkin hyvin pienet summat. Euron tai parin luokkaa. On myös tutkittu, että työpaikkani on yksi harvoista paikoista, joissa lapset voivat olla tasavertaisia asiakkaita, hoitaa itse omia asioitaan. Se on kehityksen kannalta tärkeää. Sisään voi tulla myös huonommissakin vermeissä, taskut ja lompakko tyhjänä. Ei tarvitse ostaa sitä pakollista kahvikupillistakaan päästäkseen sisälle lämpimään.


...joka inspiroi meitä taiteellisiin suorituksiin.
"Äiti piirrä mulle pyllyn heiluntaa!"
Eikä se tietenkään jäänyt siihen.


Vaikka lukemaan lehteä, etsimään tietoa, viihdykettä, luettavaa, katseltavaa. Niin, minä olen kirjastontäti. Joku teistä sen jo tietääkin, mutta en ole tainnut aiemmin sitä täällä suuremmin huudella. Minusta on ihanaa keskustella asiakkaidemme kanssa kirjoista, suositella heille lukemista, kysellä, mistä he ovat pitäneet ja saada siinä vinkkejä itsekin. Harvoihin työpaikkaetuihin kuuluu myös uutuuskirjojen hipelöinti. Minä tiedän, mitä milloinkin on tullut ja tulossa. Aika mahtavaa tällaiselle kirjojen suurkuluttajalle. Seuraavan minun lukupinossani vuoroaan odottaa Maeve Binchyn uusin Seitsemän talvista päivää. Sopivan kevyttä luettavaa tähän vuodenaikaan, mutta ei kuitenkaan ihan pahinta mahdollista höpöhömpää. 

Mkä kirja sinulla on kesken?

torstai 7. marraskuuta 2013

Pientä piristystä

Mielialaani kohentaakseni lähdin eilen töiden jälkeen pienelle lenkille. Tassuttelin reppu selässä kylillä ja hain kuopuksen jalkaisin myös iltapäiväkerhosta. Toki sitten etsiydyimme yhdessä työmaani parkkipaikalle ja autolla kotiin. Piristi vähän. Se myös, että kuopus tuntuu pitävän iltapäiväkerhosta. Ihanasti hän soljahtaa uusiin juttuihin ja uuteen rutiiniin, ainakin näin alkuun tuntuu siltä. Se ilahduttaa. Kuten myös se, että kun kysyin esikoiselta tekisikö meille piparkakkutaikinan, se vastasi epäröimättä "Tottakai!" Niinpä me sitten leivottiin eilen syksyn ensimmäiset piparkakut ja hauskaa oli.


Tuo alhaalla keskellä on Angry Birds -pipari...


Tänään on aamuvapaa. Ihanaa! Jotenkin se taas tuntuu tulevan tarpeeseen. Esikoinen on ollut huonovointinen koko viikon, kuopuskin sanoi eilen, että on "alakuloinen olo". Töissä takkuaa edelleen sen uuden järjestelmän kanssa ja muusta en edes aloita.


***

Olen muuten lukemassa mainiota kirjaa: Fredrik Backmanin Mies, joka rakasti järjestystä. Kirjoittaja on "Ruotsin Tuomas Kyrö" tai ainakin tätä romaania voi alun perusteella suositella Mielensäpahoittajan tai vaikkapa Petri Tammisen ystäville. Katsotaan, mitä jatko tuo tullessaan, ja toivotaan, että sekin vähän piristäisi tätä alakuloista mieltä!

Suomi on tutkimuksen mukaan  Euroopan neljänneksi onnellisin maa. Jotenkin ei juuri nyt tunnu siltä.

keskiviikko 6. marraskuuta 2013

Terveen sisäilman puolesta!

Vast ikään julkaistussa Anna-lehdessä oli kirjoitus monikemikaaliyliherkkyydestä, joka on vielä tuntemattomampi sairaus kuin homealtistus. Tätä nimenomaista juttua netistä ei löydy, mutta samantyyppistä tarinaa vaikkapa täältä. Lukemassani artikkelissa 48-vuotias kanttori Eeva-Liisa kertoo, kuinka hänen koko elämänsä on mullistunut altistuksen myötä. Sillä homealtistushan näissäkin useimmiten on takana. Sen mennessä todella pitkälle voi tulla oireita hajusteista, kemikaaleista, jopa luonnontuoksuista. Sairaus, jota tautiluokitukset eivät vielä tunne, voi viedä työpaikan, toimeentulon ja rajoittaa elämää ja invalidisoi vielä paljon enemmän kuin pelkkä homealtistuminen. Tämäkään nainen ei pysty käymään töissä, ei juurikaan harrastamaan kulttuuria jota rakastaa, eikä aina edes ulkoilemaan oireettomasti.

Minullekin tekevät tiukkaa voimakkaat tuoksut kuten hajuvedet, partavedet ja tupakka. Pesuainehyllyn kierrän yleensä kaupassa kaukaa tai lähestyn sitä hengittämättä. Eilen nenä ja kurkku kutisivat, kun kuopuksen ystävä, jonka kotona käytetään todella voimakkaasti hajustettua pesu- tai huuhteluainetta, oli meillä kylässä. Jälkikäteen tuulettelin vartin. Kuopuksen isäkin on sitoutunut hajuttomiin puhdistusaineisiin, ettei minun ja kuopuksen jälleennäkemisistä tulisi tukalia. Silti tämä ei ole mitään verrattuna Eeva-Liisan reaktioihin. Pahimmassa tapauksessa paikalle kutsutaan ambulanssi ja tarvitaan adrenaliinipiikkiä. Kaupassa ja julkisissa paikoissa on turvallisinta - ei kuitenkaan täysin turvallista koskaan - käydä silloin, kun ihmisiä on vähiten liikkeellä. Mikä tahansa kohtaus saattaa olla se viimeinen, se, joka on elimistölle liikaa. Todella hurjaa ja koskettavaa luettavaa. Lisää tietoa aiheesta täällä.



Kuva tempauksen Facebook -sivulta


Tässä yhteydessä onkin myös aika luontevaa mainita tälle viikolle ajoittuva Terveen Sisäilman Puolesta -kampanja, joka mm. kerää tarinoita sairastuneilta. Minä en ole Facessa mutta minun tarinani on julkaistu vaikkapa Homepakolaiset -sivustolla ja itse kirjoitan siitä täällä: Haista home!


***

Jotenkin minulle tuli tuon artikkelin luettuani pakottava tarve sanoa, että olkaamme onnellisia terveydestämme, tai niistä rippeistä, mitä jäljellä on. Ihan todella! Ja aivan hirvittävästi lämpimiä ajatuksia ja tsemppiä lähetän Eeva-Liisalle, joka pelkää eniten erakoitumista. Toivottavasti sitä ei koskaan tapahdu.

tiistai 5. marraskuuta 2013

Lainasanat

Toivottavasti en tee järkyttävän suurta rikosta levitellessäni teille pari Heli Laaksosen pupuaiheista runoa ihanasta kirjasta Aapine. Ilahduttivat minua kovasti tämän harmauden ja pienen alakulonkin keskellä. Kuunnelkaapa vaikka:

Kani kirjot kunnajohtajal:

"Kuulkkas kuninkas!
Mul ois kolm toivomust.
Ketuil koulupakko.
Susi sisäoppilaitokse.
Karhuil kello kaula.
Siin kaik!

Kunnioittavaste
yks kani Kaarinast

Jk. Kaalkääryleist liha pois."



Ja toinen, joka kertoo ihan selvästi meidän matontuhoajapupusta: jyrsisin vaikka kuinka olis lappu kyljessä että jätä järsimättä!





Kaikki upeat kuvat Elina Warsta.


Voi kun joku tulisi pitämään sille jöötä! Ei vais, puput elelee ihan rauhallisesti. Samoin me. Sanainen arkku vaan on hetken vähän vajaa.

***

Sen verran kuitenkin, että katsoimme illalla esikoisen kanssa Pussikaljaelokuvan. Näin sen ensimmäisen kerran yksillä koulutuspäivillä ja häpesin silmät päästäni kultturellissa seurassa, kun meinasin tämän tästä tukehtua nauruun. Tuommoinen huumori nyt vaan iskee minuun kuin tuhat volttia. Mites teihin?

maanantai 4. marraskuuta 2013

Ei ne suuret tulot...

Lukiko joku Hesarin jutun Mathiaksesta ja hänen elämästään? Köyhällä ei ole varaa unelmiin. Ottamatta kantaa itse tapaukseen, täytyy sanoa, että ajatuksia tuo minussa ainakin herätti. Tosin olen toista mieltä tuosta unelmoimisesta. Se ei maksa mitään. Ymmärrän toki, ettei toteuttamiseen ole varaa ja se saattaa ahdistaa tai pidemmän päälle viedä kyvyn unelmoida. Ehkä. Me ei vissiin olla virallisesti köyhiä, mikäli pidetään kiinni tuosta jutussa ilmitulevasta EU:n köyhyysrajasta. Mutta ei kyllä paljoa puutukaan, koska menot ovat itsestä riippumattomista syistä kohtuuttoman suuret. Blogiani seuranneet tietävät, että olen altistukseni vuoksi jumissa liian kalliissa asunnossa. Asumme myös liian kaukana keskustasta päästäkseni autosta eroon ja näin pienentääkseni menojamme. Etsintä jatkuu, mutta olen jo melkein luopunut toivosta. Seuraava askel onkin miettiä, milloin olisi aika harkita tästä samasta talosta pienempää ja halvempaa asuntoa. Vuokran tosin pitäisi olla huomattavasti alhaisempi, jotta kannattaisi nähdä muuttamisen vaiva. Kulujakin kun siitä tulee.




Ei tämä herkkua ole, jatkuva laskeminen. Tai se tunne, kun tilipäivänä jää vuokran ja laskujen jälkeen käteen 250€. Onneksi siihen päälle tulee lapsilisät ja elatustuet ja tällä hetkellä vähän asumistukeakin ennen seuraavaa tiliä. Silti tämä on koko ajan kilpajuoksua ajan ja rahan kanssa; tällä 27€:lla on pärjättävä siihen ja siihen päivään saakka. Enkä minä mielestäni edes tuhlaa. Vuokran ja pakollisten laskujen (sähkö, netti, puhelimet) jälkeen eniten syö auto. Olen joskus laskenut, että vaikka en edes aja paljoa, niin  auton pitäminen maksaa minulle vakuutuksineen ja bensoineen n.200€/kk. Lisäksi tietysty vanhan auton huoltokulut. Kyllä, se on meille iso raha ja ottaisin sen mieluusti johonkin muuhun käytöön. Ja joskus olisi muuten ihanaa laittaa tankki täyteen sen sijaan että liruttaa kahdenkympin edestä ja toivoo että se riittää siihen saakka kun seuraavan kerran tulee rahaa.

Tai kyllähän me poikien kanssa syömme enemän kuin auto, mutta se on asia josta ei juuri voi tinkiä. Luomu toki maksaa, mutta uskon, että se tulee sitten säästönä vaikkapa apteekkikuluissa. Apteekkiin meillä tosiaan menee jonkin verran. Astma- tai kilpirauhaslääkkeistä ei voi tinkiä, eikä oikein niistäkään vitamiineista ja muista, joita altistuksen kurissapitämiseksi popsin. Käyn ulkona syömässä, kyllä. Ehkä keskimäärin kaksi kertaa kuussa enkä haluaisi tästä tinkiä. Vähän pitää köyhälläkin välillä olla luksusta. Otetaan myös huomioon, että lasku ei koskaan ylitä 30€. Viimeksi se oli 11,50 ja tässä oli salaatti, lasi kuohuvaa ja kahvi. Se toinen kerta on paikallisella huoltsikalla salaattipöytä joskus ennen iltavuoroani, kokonaista 6€. Ei nyt aivan kohtuutonta kuitenkaan! Vaatteita en ole viime aikoina ostanut ja aion pitäytyä tällä linjalla edelleen. Ensi vuodesta tulee kuluton näiltä osin. 

En siis oikein keksi, mistä voisin enää kovin paljoa nipistää. Välillä laskeminen painaa enemmän, välillä sen kanssa onnistuu olemaan ihan rauhassa. Näillä siis mennään eteenpäin. Huokaus!