Sivut


torstai 31. lokakuuta 2013

Stressittömät silmät

Se kuningasidea, jonka kehuskelin saaneeni, on työajan uudelleenjärjestely. Nyt, kun teen lyhennettyä työviikkoa, tuntuu usein siltä, että päivä jää auttamattomasti kesken kun kuopus tulee minua 12.30 hakemaan. Iltavuorossa taas ei voi paikata ihan kaikkea, koska silloin olen yksinään vastuussa asiakkaista ja heidän tarpeidensa mukaan mennään. Kuopuksen isän uuden työn myötä kuopus aloittaa iltapäiväkerhossa ensi viikolla. Se sai aivoni käyntiin ja mietin, josko saisin minäkin siinä samalla järkeistettyä muutamia asioita. Yksi on se, että päivä voisi olla vähän pidempi, jos oloni sen vaan suinkin kestää. Vastaavasti pitäisin sitten perjantain kokonaan vapaana. Luulen, että tämä vähentäisi kokonaisaltistustakin.

Ajattelin aluksi pitää kuopusta iltapäiväkerhossa maanantaina ja keskiviikkona - niin, ja torstaina isänsä hakee hänet sieltä myös. Tiistaina on sarjakuvakerho koulun jälkeen joten iltapäiväkerhoon ei tarvitsisi jäädä ollenkaan. Perjantait olisivat vapaapäiviä aina, osittain siksi, että joka toinen perjantai kuopus on koulustakin poissa ja jos minä pidän perjantain vapaata, kuopus voi kernaasti tulla kotiin heti koulusta suoraan. Iltapäiväkerhopäivinä minä pääsen kauppaan ilman lasta, tätä olen ikävöinyt toden teolla, kun kuopus on tähän saakka hakenut minut töistä. Nyt minä haen hänet koululta. Lisäksi saan vähän väljyyttä kokouksiin sun muihin, ei tarvitse joka kerta erikseen hommata lapsenvahtia. En pane pahekseni sitäkään, että oma aika vähän lisääntyy.

Sitten se kuningasidea. Ajattelin, että voisin hyödyntää hetken töitteni jälkeen ja ennen kun haen kuopuksen paitsi käytännöasioiden hoitoon kylällä myös kävelyyn. Voisin tuulettaa työpäivän pölyt päästäni, tehdä lyhyen tai pidemmän lenkin jaksamisen ja sään mukaan. Mutta se olisi mahdollista tehdä. Ai että tulin onnelliseksi näistä uusista ajatuksista! Ja siltikään kuopus ei joutuisi olemaan iltapäiväkerhossa kahta-kolmea pidempään ja vain kahtena minun päivänäni. Varsin kohtuullista kaikille. Ystävä lahjoitti jo repunkin, jos haluan käydä kaupassa jalkaisin. Niin, ja kuopuksen isä maksaa kerhomaksun. Win-win!


***



Kyömy. Kyömyllä nenällä pysyy lasitkin paremmin. On jäänyt uudet esittelemättä, mutta kovasti olen niihin ollut tyytyväinen. Ja vaihdellut vaatetuksen ja mielialan mukaan. Sairio kommentoi Vanhuus ei tule yksin -kirjoitustani, että ei tulekaan, se tulee käsi kädessä viisauden kanssa. Ja moniteholasit päässä. Minä en vielä sellaisia saanut, mutta nuo ovat tavallisten ja kaksitehojen välimuodot, antistress-lasit. "Kaikille kaukolasien käyttäjille sopiva lisäominaisuus, joka vähentää silmien väsymistä lähelle katsottaessa." Jep, jos minussa muuta stressitöntä ei olekaan niin ainakin silmät ovat!

keskiviikko 30. lokakuuta 2013

Luomu, luomumpi, luomuin

Kuten tiedätte, meillä suositaan luomua. Syynä on paljolti altistumiseni ja se, että pienentämällä kemikaalikuormitusta parannan myös omaa oloani. Iltasanomissa oli vasta mielenkiintoinen artikkeli luomuun liitetyistä myyteistä. Osa ammuttiin alas ja osa vahvistettiin. Pitkästä aikaa kiihkoton ja asiallinen artikkeli aiheesta. Minä puolestani löysin edellisellä kaupunkikäynnilläni luomumaustesarjan johon en jostain syystä ollut aiemmin törmännyt, vaikka onkin markkinoilla jo ihan kohtuupitkään ollut. Iloinen yllätys! Täytynee ostaa jokunen noista jahka seuraavan kerran isoon kaupunkiin eksyn.


Uusin löytöni on luomupopcorninjyvät.
Se menee jo vähän hifistelyn puolelle,
koska aika harvoin niitä meillä paukutellaan...





Tuosta artikkelista intoutuneena kurkistin kaappeihimme ja olen ihan tyytyväinen kokonaissaldoon. Kuivakaapissa suurin osa tuotteista on jo luomua. Näissä hintaero tavalliseen ei ole niin kauhean merkittävä. Hedelmissä ja vihanneksissa luomu on usein niin paljon kalliimpaa että hirvittää. Lisäksi täältä maalta ei juurikaan saa vaikkapa hedelmiä luomuina. Banaani taitaa olla ainoa, appelsiinia saa toisinaan Reilun kaupan merkinnällä, mutta siinäpä se. Niinpä tämä osasto meillä syödään ihan normina, kasvissyöjäperheessä hedelmiä nimittäin kuluu. Salaatin, kurkun ja tomaatin olen opetellut ostamaan "silmät kiinni" hintalappua katsomatta, mutta tässäkin luistan välillä. Esim. pupuille ostan kyllä tavallista kotimaista kurkkua kun luomu on kaksi kertaa kalliimpaa. Pojatkin sitä sitten syövät jos oikein intoutuvat.




Jääkaapissa on tuotteita vähän sekä että. Kananmunat ostan aina luomuna, ja jos söisin kanaa, sen pitäisi ehdottomasti olla myös kotimaista. Hesarissa oli järisyttävä artikkeli tuontibroilerin antibioottipitoisuuksista. Vähän sama koskee ainakin ulkomailla tuotettua maitoa; jollei se ole luomua, antibioottijäämiä saattaa olla runsaastikin. Pojatkin ovat jo tottuneet tähän ja ottavat suht tyynesti sen kun saatan sanoa, etten osta koska siinä on niin paljon lisäaineita. Saunaherkkujen kohdalla teen poikkeuksen: asiassa ei saa minun mielestäni mennä liian pitkälle. Tuleehan niitä lisäaineita väkisinkin muualla. Ja niin kauan kun niistä ei oireita saa, on se minusta ihan ok. Kotona voidaan sitten vähän hifistelläkin.


***

Kihara. Luen kansalliskirjaston ylikirjastonhoitaja Kai Ekholmin esikoisdekkaria Näiden kirjojen mukaan teidät on tuomittava. Siinä ovat pääosassa etsivät Kalju ja Kihara. Kirjan kieli on mainiota, eikä se vaikuta muutenkaan ihan perinteiseltä jännäriltä. Suosittelen!

tiistai 29. lokakuuta 2013

Lisää joulua

Minulle tuli tarve makustella lisää joulua. Nappasin vielä toisetkin joulukysymykset Sirpalta, kun sellaiset olivat tarjolla. Kiitos!


1. Joulun merkitys sinulle?

Joulu on lasten juhla ja minusta on ihana seurata heidän iloaan ja onneaan. Se on myös yhdessäolon juhla.


2. Oletko viettänyt joulun ulkomailla?

Kaksi vuotta sitten melkein. Olimme ostaneet ennen eroamme ulkomaanmatkan joka ajoittui joulun ja uudenvuoden yli. Erosimme joulukuun alussa ja minä sain matkaa varten säästetyt rahat ja kuopuksen isä lähti reissuun yksin.


3. Mikä kuuluu ehdottomasti jouluusi?

Hautausmaakäynti. Sytytämme siellä kynttilän muualle haudattujen muistomerkillä ja hiljennymme hetken. Joulukuusi. Itsetehdyt piparit - tosin näitä syödään enemmän jo ennen joulua eli kuuluvat joulun odotukseen. Esikoisen tekemät suklaat, nam!


4. Mikä ei missään tapauksessa kuulu jouluusi?

Stressi


5. Oletko lahjoittanut joulukeräyksiin rahaa/tavaraa?

Tänä vuonna kokosin Joulun lapsi -keräykseen paketin 5-9 -vuotiaalle pojalle. Se oli hauskaa!


6. Oletko surullinen, jos joulusta puuttuu lumi?

Kyllä minä aina toivon, että tulisi valkea joulu. Pienikin lumipeite riittää minulle.






7. Postikortit vai sähköiset tervehdykset?

Minä olet huono ihminen enkä ole enää vuosiin lähettänyt kumpiakaan. Mutta ehdottomasti arvostan enemmän perinteistä.


8. Leivotko/teetkö jouluruoat itse vai ostatko valmiina?

Silloin kun vielä tein muutakin kuin riisipuuroa tein kaiken alusta saakka itse. Jossain vaiheessa löysin valmissoseet porkkana- ja lanttulaatikon pohjaksi ja jätin imelletyn perunalaatikon tekemättä kokonaan. Leivonnaisista ja herkuista vastaa esikoinen. Tänä vuonna hän aikoo leipoa ainakin taatelikakun ja tehdä paria kolmea laatua suklaakonvehteja. Minä muutun laiskemmaksi vuosi vuodelta.


9. Viihdytkö kauppojen jouluvilinässä vai kartatko jouluvilinää?

Hrrr, en viihdy, kartan sitä viimeiseen saakka. Siksipä ostan joululahjoja pitkin vuotta kun sopivia tulee vastaan ja paljon tilaan myös nettikaupoista. Tänä vuonna taidan tehdä myös omatekoisia kynttilöitä lahjoiksi.


10. Käytkö joulusaunassa?

Hautausmaalla käynnin jälkeen on joulusaunan vuoro.


11. Ovatko joulunviettotapasi peräisin lapsuudesta? Oletko muokannut joulunviettotapojasi aikuisella iällä?

Osa on peräisin lapsuuden perheestä ja osa ihan omia, matkan varrella kehittyneitä.


Hitsi, tiedättekö, minä tykkään joulusta ja taidan jo vähän odottaa sitä! Marraskuun ja sen pimeys on minulle aina kaikkein vaikeinta, mutta joulukuu menee kuin itsestään joulua odottaessa. Tammikuussa on jo vähän sitä helmikuun valon tuntua ja sitten kohta jo pääseekin odottelemaan kevättä!


***

Koski. Minä kävin pitkästä aikaa kävelyllä ja näin kosken. Sain kuningasidean tämän liikkumisen suhteen...

maanantai 28. lokakuuta 2013

Vanhuus ei tule yksin

Hitsi että sitä on jäykkä ja huonokuntoinen nykyään. Minulla on ollut ajatus, että kun pääsemme keskustaan asumaan ja luovun autosta, tulee hyötyliikuntaa riittämiin työ- ja kauppamatkoilla. Kun suunnitelma ei näytä toteutuvan, pitäisi kai sitten taas intoutua tekemään jotain itsensä eteen. Kävelyllä en ole käynyt aikoihin ja kuntopyöräkin lojuu käyttämättömänä eteisessä. Minulla oli jossain vaiheessa hyvä rutiini kun poljin uutisia katsoessani tai puhelimessa puhuessani aivan huomaamatta useamman kerran viikossa. Mihin se oikein jäi? Täytynee ryhdistäytyä, koska ei tässä enää vissiin nuorruta vaikka miten tahtoa tai uskoa olisi. 

Olen ennenkin kertonut, että sopivan liikuntamuodon löytäminen on ollut todella haastavaa. Uimahallit eivät tule kysymykseenkään, niissä on yleensä niin huono ilma että on pakko kääntyä ovelta takaisin. Sisäliikuntalajit ja kuntosali eivät sovi samaisesta syystä. Keuhkolääkärini kielsi minua rehkimästä sisällä jos tilat eivät ole sataprosenttisen puhtaat ja ilmanvaihto priimaluokkaa. Yleensä näin ei ole. Ulkoliikunta on astmaatikolle talvella ahdistavaa, syksyllä ja keväällä vaivaavat luonnonhomeet. Huokaus!




Tämä tuli mieleeni, kun minulla on ollut hiirikäden hartia kipeänä järjestelmänvaihdostamme saakka. Uusi on windows-pohjainen ja vaatii hurjasti hiiren käyttöä. Olin tosin syyslomaviikolla enemmän töissäkin kun tavallisesti ja kotona koneella myös. Täytyy tehdä tällekin asialle jotain. Pikanäppäinten käyttö on opettelussa ja hiiren olen jo joillakin koneille - lähinnä kotona ja omalla työkoneellani - vaihtanut vasemmalle puolelle. Yhteisellä työkoneellamme vaihdan muistaessani. On muuten aivoilla tekemistä että pysyy mukana. Minua helpottaa, että olen vasenkätinen, mutta kokeilkaapa huviksenne: siirtäkää vaan hiiri koneen vasemmalle puolelle ilman että muokkaatte näppäimiä. Kohdistuuko kursori näppärästi? Entä vasemmanpuoleisen näppäimen käyttö? Niinpä...


***

Kokonainen. Kokonainen nainen voi olla yksinäänkin. Seuraan toisella silmällä erästä blogia, jossa on erottu aivan vasta. Nettitreffailtu on. Entisiin heiloihin pidetty yhteyttä. Mikä siinä on, kun ihmiset eivät osaa olla itsekseen ja käsitellä asioita valmiiksi ja itseään ehjäksi ennen uutta parisuhdetta?

Niin, ja kokonainen voi olla, vaikka siellä täällä hyllyisi ja roikkuisi. Sain vasta tuta, miten lasten suusta kuulee totuuden. Meillä on välillä vessaan tunkua aamuisin ja saatan laittaa tukkaani sulassa sovussa pöntöllä istuvan kuopuksen kanssa. Hän intoutui taas rummuttamaan takamustani. "Äiti sulla on pehmeä pylly". Yhym. Kun lähdin hakemaan vaatteita kuului kysymys :"Miks sun pylly tärisee kun sä kävelet? Ja jalat (suom.huom. reidet) kans?" Hmmm... en ehtinyt vastata mitään kun tuli tuomio: "Se (peppu) on myös vähän roikkuva!" Bingo!

sunnuntai 27. lokakuuta 2013

Jakamaton vastuu

Välillä tulee mietittyä tätä yksinhuoltajuutta. Vaikka arki ja rutiinit sujuvat noiden ihanien helppojen poikien kanssa aika lailla omalla painollaan, niin kyllä siihen jakamattomaan vastuuseen kuormitustakin kuuluu. Ja nimen omaan sillä tavalla, että yhtään ylimääräistä ei sitten yht äkkiä jaksaisikaan, kun normiarjessa, kuitenkin, on omat kommervenkkinsä. Tätä kuopuksen isä ei näe eikä pysty ymmärtämään. Onneksi hänen työkuvionsa näyttäisivät tosiaan järjestyvän niin, että voimme pääosin pysytellä nykyisessä tapaamisrytmissä. 

Minä elän koko ajan sen tosiasian kanssa, että sekä esikoinen että minä olemme pahasti altistuneet. Esikoinen joutuu olemaan paljon koulusta pois, minä hoidan asioita sinne päin, kannattelen poikaa ja tietysti huolehdin, miten pärjää elämässä ylipäätään tämän sairauden kanssa. Läsnä on myös se pelko ja ajatus, että entäpä jos kuopuskin altistuu. Hänellä on samat lähtökohdat kun esikoisella ja hän käy kuitenkin samaa koulua, jonka esikoinen joutui kutosluokalla jättämään kesken. 

Kuopus on sen verran pieni vielä, että tarvitsee paljon syliä, kannattelua, huomiota - ja miksei esikoinen myös. Jos on kahnausta kavereiden kanssa, isää ikävä, polveen sattuu tai muuten vaan kurja olo, minähän se olen joka nämä asiat saa kuulla ja lohduttaa. Minä autan läksyissä. Herätän aamulla kouluun ja huolehdin illalla, että mennään riittävän varhain nukkumaan. Lisäksi tietysti vastailen niihin lukuisiin mielenkiintoisiin kysymyksiin, joita tuo pieni pää alati tuottaa... Kuopuksen isä näkee vain pienen pienen osan pojan arjesta ja sen mukanaan tuomista haasteista.


On meillä hauskaakin.
Värkättiin poikien kanssa halloweenkurpitsa.
Esikoisella on varsin omalaatuinen huumorintaju...
...no okei okei, meillä molemmilla!



Totta kai minulla on huoli myös omasta tulevaisuudestani, työkyvystäni, terveydestäni ja toimeentulosta. Nytkin asunnonetsintä tai lähinnä se, ettei sitä meinaa löytyä, vie energiaa ja ahdistaa. Rahatilanne myös, koska päävastuu poikien ruokkimisesta ja vaatettamisesta on minulla. Juuri kuluneella viikolla kävin viime sunnuntaina isosti ja suunnitelmallisesti kaupassa ja ostin alkuviikon ruoat. Pieniin täydentäviin ostoksiin jäi lompakon pohjalle maanantaista perjantaihin 24,50€. Ei tuolla summalla kauheaa luksuselämää vietetä, kyllä se maitoon ja leipään menee. Perjantaina tuli sitten lapsilisä, jolla taas mennään hetki. Tämän kaiken kun kantaa ihan yksin, on välillä vähän kuormittunut olo. 


***

Kitukasvuinen. Ei me silti kitukasvuisia olla, aina on ruokaa pöydässä. Kokosimme ja lähtimme juuri joulupaketin kaikkein köyhimmille. Tuli hyvä mieli.

Loppuun vielä tutkimus, jossa todetaan, että naiset ovat miehiä lahjakkaampia mitä tulee monen tehtävän yhtäaikaiseen suorittamiseen. Oh really?!? "Tutkijoiden mukaan yllättävin tulos oli, että miehillä ei näyttänyt olevan logiikkaa avaimen etsinnässä." Toivottavasti tähän tutkimukseen ei tärvätty ihan hirveästi rahaa. Minä olisin voinut kertoa nuo samat asiat liki ilmaiseksi.

lauantai 26. lokakuuta 2013

Aamu alkaa aalla

Nollavaimon blogin kommenteissa käytiin mielenkiintoista keskustelua siitä, kuinka kauan kullakin menee aamutoimissa. Kauanko naaman ja kuontalon ihmismäiseen kuntoon saaminen vie aikaa? Entä muut pakolliset, ennen kun pääsee lähtemään työmaalle - tai minne ikinä onkaan menossa. Entä kuinka suuri pesue siinä samalla tulee ruokittua ja hoideltua omiin askareisiinsa?

Minulla soi kello 6.30 ja poikkeuksetta aloitan aamun istunnolla vessassa. Sitten vaihdan keittiön puolelle ja rupean laittamaan aamupalaa pojille ja itselleni. Kukaan meistä ei ole kova syömään aamuisin, mutta jotain on ihan pakko saada alas, että jaksaa lounaaseen saakka. Yleensä laitan kaikille jotain tuoretta tarjolle. Kuopuksen kello herättää 6.40 mutta usein minulla on silloin vielä hommat vaiheessa ja kysyn haluaako kölliä siihen saakka kun ruoka on pöydässä. Vastaus on aina myönteinen. Aloittelemme kaksistaan aamupalaa viimeistään kymmentä vaille seitsemän. Esikoinen heräilee 7.15. Silloin minä jo kohta nousen pöydästä laittamaan naamaa ja hiuksia sekä valitsemaan vaatteita. Viimeistään puolelta menemme kuopuksen kanssa ruokkimaan puput ja telkeämään ne häkkeihinsä päiväksi. 


Tämä varhainen kuva Lur kista on yksi suosikeistani.
Se ihan varmasti ottaa viestejä ulkoavaruudesta!


Sitten on vielä jäljellä pukeminen ja hammaspesut. Joskus, kun aamu menee oikein rivakasti, kuopus ennättää piirtää, lukea tai puuhatakin jotain sillä aikaa kun minä ja esikoinen valmistaudumme. Vielä on vuorossa ulkovaatteet ja ovesta pääsemme pihalle yleensä siinä kymmentä-viittä vaille kahdeksan. Kahdeksalta viimeistään olemme jo työpaikkani parkissa ja kellokorttini leimaan yleensä 7.55-8.05. Ei ihan huonosti, minusta!

Mutta tänään ei tarvinut leimata kellokorttia saati herätä aikaisin. Kuopus oli tämän yön isällään ja tulee iltapäivällä viikonlopun viettoon kotiin. Aiomme olla öllötellä leppoisasti kotosalla, käydä pizzalla ja saunoa. Huomenna esikoinen puolestaan menee kuopuksen isälle ja kuopuksella on yksi kaverikyläily. Muuten sitten taas vaan vötkistellään. Oikein mukavaa viikonloppua teillekin!


***

Kirahvi. Kirahvi on merkillinen eläin. Aina mietityttää, tuleeko sillä niska helposti kipeäksi ja miten se pysyy pystyssä?

perjantai 25. lokakuuta 2013

Perin eläimellistä

Töissä on edelleen aika hektistä. Toinen kollega on lomalla ja toinen pyörittää puljua melkeinpä itsekseen, koska minä teen lyhyttä päivää ja olen jonkin verran kuormittunut vast ikään tehdyn järjestelmänvaihdon jälkeisistä ihmeellisyyksistä. Lisäksi toimialamme johtoryhmän talousseminaari oli tällä viikolla, talousarvioesitys kun palautettiin sukkana karsintakierrokselle. Tiukkoja aikoja eletään. Eilen minulla oli iltavuoro, mutta senkin tein lyhennettynä, koska kuopus menee isälleen poikkeuksellisesti vasta tänään. Äitini kävi eilen auttamassa poikien kanssa että ylipäätään saatoin tehdä iltavuoron. Heti tällä viikolla oli siis ensimmäinen muutos tapaamisrytmissä. Kuopuksen isä vakuutti, että näitä ei pitäisi tulla juuri lainkaan, mutta jostain syystä minä en usko sitä. Huokaus.


Projekti maton tuhoaminen jatkuu


Ei siis ihme, että näin merkillisen unen viikolla. Joudun kohtaamaan taas eroomme liittyvät asiat ja epämukavat fiilikset, joita tämä tilanne minussa herättää. Unessa kuopuksen isä sanoi minulle ymmärtäneensä, että ero oli hänen elämänsä suurin virhe. Minä totesin lakoonisesti että "tiedän". Kysyi sitten, että onko syynä siihen, etten ota häntä takaisin, lemmikkisikansa ts minipossu (jota siis allergisella aktiivisella vähän kotona aikaa viettävällä ihmisellä ei todellakaan ole!)? Minä jatkoin samalla hyväksi havaitulla linjallani: "Ei, vaan syynä on se, että sinä itse olet sika". Ei se ihminen sika ole, millään muotoa, ajattelematon ja itsekäs vain. Mutta tuo kertonee jotain sisäisestä elämästäni. Onneksi suloinen arki poikien kanssa sen kun jatkuu. Ja mikä parasta, saimme auton taas käyttöömme. Vien sen uudelleen huoltoon ensi viikolla, mutta voin kuulemma ajella siihen asti rauhassa. Tänään taidan ajaa viikonlopun kunniaksi lähikaupunkiin ruoka- ja juomaostoksille.



Kuka täällä sitä mattoa jyrsii?!?


***

Kettu. Kuopus oli käynyt lomalla kauppahallissa isänsä kanssa ja nähnyt siellä lihatiskillä aivoja. Ei sentään ketun, mutta kuitenkin. Jäivät selvästi mietityttämään, koska kysyi minulta tässä vasta, että "jos syö eläinten aivoja niin tuleeko niiden entisiä ajatuksia omaan päähän?" Kukapa tietää?

torstai 24. lokakuuta 2013

J-sana

Nappasin Sirpan blogista jouluhaasteen. Tänään on tasan kaksi kuukautta jouluun joten on korkea aika sanoa se j-sana minunkin blogissani. 


1. Parasta joulussa?

Kyllä se on ehdottomasti lasten ilo. Ja loma, yhdessäolo. Tänä vuonna tosin olen luvannut kuopuksen isälleen, mutta olihan tuo kaksi edellistä joulua kotona. Vietämme varmasti 22.12. oman jouluaattomme ennen kun kuopus lähtee.

2. Joulumusiikkisi?

Satunnaiset perinteiset joululaulut. En erityisemmin hakeudu tilanteisiin joissa niitä kuulee mutta mieluusti radiosta jokusen kyllä annan soida.

3. Tykkäätkö katsella jouluelokuvia?

En erityisesti, mutta se Ihmeellinen on elämä on kyllä aika ihana. Pitäisiköhän katsoa taas pitkästä aikaa?

4. Jouluherkkusi?

Esikoisen tekemät suklaat ja kaupasta ostetut Vihreät kuulat. Niin, ja piparkakkutaikina joulun alla!




5. Mitä ehdottomasti pitää olla jouluaterialla?

Meillä mennään nykyisin sieltä missä aita on matalin enkä juurikaan höösää jouluruokia. Pojat eivät laatikoista niin piittaa, joten keittelen vaan riisipuuron ja muuten mässytämme herkkuja. Joulupäivänä olemme ruukanneet ruokkia äitini ja hänen miehensä, mutta silloinkaan tarjolla ei ole perinteisiä jouluateriaa. Äiti on yleensä tuonut minulle maistiaiset omista laatikoistaan joten minä pääsen kyllä joulun makuun.

6. Koska joulukoristeet pääsevät kotiasi koristamaan?

Marras-joulukuun vaihteessa, hillitysti, mutta valoja viljelen jo aiemmin. Syksy on niin pitkä ja pimeä. Ehdotan, että lakkaamme kutsumasta niitä jouluvaloiksi.

7. Joulu kotona vai jossain muualla?

Kotona ja oman porukan kesken. Jossain vaiheessa aikuisikääni kieltäydyin viettämästä joulua sukulaisten kanssa. Se oli sellainen aikuistumisriitti - minä ja minun perheeni. Joulun pyhiä riittää sitten heillekin jaettavaksi.

8. Itsetehdyt lahjat vai kaupasta ostetut vai molemmat?

Molemmat, ihan tilanteen mukaan. Olen kutonut lahjoja, leiponut tai muuten vaan valmistanut keittiössä... Ostanut myös, joten molempi parempi.

9. Laitatko ulkovaloja pimeyttä valaisemaan?

Kynttilöitä laitan ulko-ovelle muistaessani kun odotan jotakuta vierailulle. Jouluvalot kuuluvat myös pihan repertuaariin.

10. Oman perheen kesken vai isommalla porukalla?

Ks. kohta 7. Tosin voisin minä viettää joulun muuallakin kuin kotona. Olimme varanneet ennen eroamme ulkomaanmatkan ja sen oli määrä kestää joulun yli. Sattuneista syistä se jäi toteutumatta. Tänä vuonna ehdotin esikoiselle josko olisimme hakeneet tuettua lomaa ja päässeet valmiiden patojen ääreen mutta hän ei innostunut asiasta. Minäkin emmin pupujen vuoksi.

11. Onko sinulla joku joululahjatoive?

Minulta ei oikeasti puutu mitään - sellaista, jota lahjaksi voisi toivoa.




Tästä tulikin mieleeni, että olen ihaillut Nolliksen "en osta mitään mikä ei kulu pois" -linjaa. Inventoin kauhistuneena kaappejani ja mietin, että minä voisin aivan hyvin tehdä saman. Vaatteita on vaikka lampaat söis useammankin vuoden tarpeisiin, samoin kenkiä. Pojille joutuisin toki jotain ostamaan, koska kasvavat ja - no, ovat lapsia, mutta minä pärjäisin vallan mainiosti sillä mitä minulla nyt on. Laitan tämän ajatuksen hautumaan ja harkitsen sitä todella vakavasti. Muistutan itseäni tästä myös lähempänä vuodenvaihdetta.


***

Keskiaika. Mitä kuuluu Marjaleena eiku Magdaleena? Lueskelin aina innoissani ihanan Magdaleenan päivityksiä rauhallisesta elämästä, katselin kauniita kuvia blogissa jossa nimestään huolimatta ei menty Päin Mäntylää. Ajattelen sinua aina, kun törmään Keski-aikaharrastukseen/elämäntapaan. Toivottavasti teillä on kaikki hyvin, koko poppoolla!

keskiviikko 23. lokakuuta 2013

Arki arkinen

Joskus se arki vaan on niin ihanaa. Ihan sellaisenaan. Toki asiaa auttaa viikon mittainen loma vast ikään, ei ole vielä ehtinyt työlääntyä. Meidän maanantai oli mahtava, tavallinen mutta mainio. Esikoinen tuli kotiin väsyneenä, haki peittonsa ja teki pesän sohvalle. Minä olin laittanut ruoan tulelle ja kerkesin kerrankin lukea rauhassa kuopukselle Kapteeni Kalsaria. Söimme yhdessä ja pojat rupesivat mieluilemaan jälkkäriä. Totesin, ettei tarjolla ole oikein mitään herkullista, maitokin oli niin vähissä ettei olisi aamukahviin riittänyt joten jäivät paitsi kaakaokupillisistakin. Esikoinen tarjoutui pyöräilemään kauppaan omien sanojensa mukaan "pientä korvausta vastaan". Kun olimme aikeissa saunoakin päätin että ostakoot saunaherkut ja samalla maidon ja muutaman muun puuttuvan tavaran. 

Pieni korvaus oli, että tyhjensin astianpesukoneen hänen puolestaan. Kuopuksen tehtävänä on aterinten paikalleen laittaminen ja teimmekin hommia yhdessä. Jotenkin tällaiset pienet arkiset yhdessä puuhastelut saavat minut usein tosi hyvälle tuulelle. Minä en vissiin kovin paljon vaadi! Saunan jälkeen viimeistelin Barcelonasta meille muuttaneen apinan viittaa, jonka kudoin myös ruokaa odotellessa. Meillä on aiemmin asunut kaksi muutakin apinaa ja näistä taisi tulla erottamaton kolmikko. Yhdellä heistä oli ennestään viitta ja sen seurauksena värkkäsimme toisellekin sellaisen. Uusimmasta tuli kuulemma johtaja ja se halusi itselleen värikkään viitan. Minä siis kaivoin langat ja puikot esiin. 




Hauskat olivat myös kuopuksen esittelyt. 

Tuo keltainen: "Hän pystyy tekemään uskomattomia mutkia ja lentämään melkein valonnopeudella".

Tummanruskea: "On tosi vahva ja pystyy venyttämään käsiään."

Heidän pomonsa, keskimmäinen, harmaanaamainen "pystyy roikkumaan paremmin kun muut ja kun se lyö kädet yhteen, sillä on sellainen voima että siitä lentää laser. Vähän niinkuin lasertaputus". 

OK!

***



Kaskelotti. Minun piti pyytää kuopusta kertomaan joku tarina kaskelotistakin mutta unohdin. Niinpä saatte laulun. 

tiistai 22. lokakuuta 2013

Kani kynimättä

Parilla kanilla on ollut vissiin kana kynimättä uuden mattonsa kanssa. Kun kelit kylmenivät, tilasin nettikaupan alesta pari kaislamattoa, jotta pupujen pyllyt ei palellu eikä hännäntöpö jäädy. Mitä tekevät nämä kiittämättömät lurjukset? Tappavat mattoa minkä kerkiävät. Viime viikonloppuna meinasi mitta tulla täyteen, kun heräsin mielettömään temuamiseen kello viisi aamulla. Yksi jyrsijä oli pungennut itsensä häkin ja seinän väliin antamaan matolle kyytiä. Totta kai minun sänkyni on juuri sen seinän toisella puolella. Toisaalta jyrsiminen tuo kaveruksille puuhaa ja hampaatkin saavat kaipaamaansa vastusta, joten ei kai tässä voi muuta todeta kuin money well spent. Pitäsikö tilata toiset varastoon?


Mää mitään oo tehny...


Kylmästä puheen ollen, eilen aamulla kun kurkkasin mittariin olin pudota (en yhtä karvaiselle kuin pupuilla) persiilleni kun mittari näytti -10 astetta. Minä niin aina kritisoin Etelä-Suomen väkeä, jonka talvi yllättää joka vuosi, mutta niin näytti nyt minutkin yllättäneen. Autoni on korjaajalla ja talvirenkaat samaten, joten olen minä varautunut, tavallaan. Mutta perheen vaatehuolto oli vielä vähän retuperällä. Onneksi iltapäiväksi lämpömittari kohosi plussan puolelle, niin aamulla hätäpäissään ulkovarastosta kaivetut karvakumpparit vaikuttivat harkitulta valinnalta. Ne eivät olleet: talvikengät vaan eivät enää mahtuneet jalkaan. Onneksi loppuviikoksi on sitten taas suojaa luvassa ja itse asiassa niin lämmintä, että lumesta piti nyt ottaa kaikki irti. Teimme lumienkeleitä ja aiomme ehtiä lumiukkohommiinkin vielä ennen kun tuo sulaa.


Oikealla ylhäällä on iso ja pieni enkeli,
jos oikein tarkasti katsoo. Minäkin intouduin...


***

Kana.

Heti alkoi hupi kuopuksen kanssa - vaikka aihe toki on vakava. Hän ei meinannut sunnuntai-iltana saada millään unta, taisi olla vielä syyslomarytmi päällä. Poika kömpi syliini olohuoneen sohvalla ja kertoi otsa kurtussa, että "mä en saa millään sitä ajatusta pois mielestä, että mä kuolen 85 vuoden päästä. Ja siks mä en saa unta". Hohhoijaa, ja hih - josko kuitenkaan ei ruvettaisi siitä nyt huolehtimaan?

maanantai 21. lokakuuta 2013

Esimerkillistä asioiden hoitoa

Kilahdin kuopuksen isälle aivan totaalisesti. Tosin hänen kanssaan asioidessani olen kylmän rauhallinen vaikka sisällä kiehuu. Suhteemme aikana näin säännöllisesti unia joissa huusin hänelle "itsekäs paska". Aika samat on fiilikset juuri nytkin. Kuvittelin, että eron myötä pääsen eroon myös siitä tunteesta, että elän jonkun muun elämää eivätkä päätökset ole minun käsissäni. Se ei näemmä mennytkään ihan niin. Unelmatyöpaikka, jota hänelle tarjottiin, vaatii matkustelua ja joustoa kuopukselta ja minulta. Vähintä mitä olisin odottanut, on, että olisimme keskustelleet asiasta yhdessä, miettineet vaihtoehtoja ja siltä pohjalta tehneet päätökset. Ei, kävikin ilmi, että päätös oli jo tehty ja meidän tehtäväksemme jäisi vain sopeutuminen. Arvaatte, että tässä vaiheessa yhteistyöhalukkuuteni jotenkin kummasti katosi väheni. Tämä on niin tuttua vuosien takaa ja myönnän, että reagoin siksi voimakkaasti, mutta kyllä minun mielestäni on syytäkin.

Viimeistään siinä vaiheessa, kun ihminen suunnittelee hoitavansa tämän viikon lyhyen tapaamisen - niin, unohdinko sanoa, unohtuiko minullekin kertoa, että työ alkaa jo tänään? - niin, että joku muu hoitaa kuopusta, vajosivat pisteet miinusmerkkisiksi. Tapaamiset ovat isän ja lapsen tapaamisia, eikös vain? Meillä ei ole lastenvalvojan vahvistamaa tapaamissopimusta vaikkapa äitini kanssa. Kirjoitin viikolla, että ajattelen useimmiten ihmisistäkin hyvää ja oletan heidän olevan kehityskelpoisia. Onneksi en tässä tapauksessa jäänyt sitä kehitystä odottamaan varsinkaan henkeä pidätellen. Ajattelumaailma on edelleen kovin minäkeskeinen. Kaikki muut joustavat. Niin, ja jos eivät ymmärrä, vika on heissä, vaativat vääriä asioita. Kuten minä nyt sitä, että kuopus saisi säilyttää säännöllisen rytmin, minä voisin hoitaa työni edellyttämän yhden viikottaisen iltavuoron ilman kohtuutonta säätämistä ja työkaverini tietäisivät työvuoronsa hyvissä ajoin kuten ennenkin, ja mihin heillä on lakisääteinen oikeus.

Vi-tut-taa kuin pientä oravaa!



***

Kilahdus. Saatanan pässi!


Onkohan minun kasvatustapani sittenkin hieman liian liberaali. Kuulin ennen syyslomaa katkelman kuopuksen ja hänen kaverinsa leikistä. Olivat avaruuskaupassa. Kuopus: "Tää ostaa kilometrin makkaraa ja 15 litraa olutta." Kaveri: "Miksei se osta siideriä? Mun äiti tykkää enemmän siideristä." Syytän tästäkin Jukka Parkkista, kuten niin monesta asiasta nykyään muutenkin. Kuopus kuuntelee Karhukirjeitä äänikirjana ja oppii vaikka ja mitä.

Pari muuta Parkkisen kirvoittamaa keskustelua:

"Mikä on chanson?"
Minkälaisessa yhteydessä?
"No kun Karhukirjeissä maistiaisissa oli juotu liikaa viiniä ja laulettiin chansoneita kolmiäänisesti."

"Eikö niin, että klassikko on sellainen kirja jonka kaikki tietää mutta kukaan ei ole sitä lukenut?" Aika sattuvasti sanottu, muuten.

sunnuntai 20. lokakuuta 2013

Purkka otsatukassa

Ostimme syyslomaa ennen kuopukselle kouluun mukaan purukumia, jolla voi sitten "pestä hampaat" ruokailun jälkeen. Ajatuksissani annoin pojan itse valita ja kotona vasta vilkaisin mitä tuli ostettua. Voi jösses sentään, 13 E-koodia ja vielä aromit päälle. Ainoa asia mistä voi ehkä ajatella antavansa pisteitä on se, että tuo ei sisällä aspartaamia, mutta asesulfaami K:ta se kyllä sisältää. Se on vaan piilotettu E-koodin taakse. Kemikaalicoctailin Noora on kirjoittanut tästä(kin) aiheesta hyvän tekstin, joten minun ei tarvitse vaahdota enempää. Menenpä vaan uudelleen purukumiostoksille hänen listansa kanssa.





Tänään kuopus tulee kotiin ja on jo aikakin. Viikko on vierähtänyt mukavasti mutta mielelläni otan sen ihanan pikku olennon takaisin tänne höpöttämään. Vähemmän ollut nauruakin tällä viikolla. Minua kiukuttaa isänsä tempaus niin, etten meinaa kestää pientä piipahdusta oven raossakaan. Kerron lisää huomenna kun päälaki on asettunut takasin oikealle paikalle. Niin, ja enhän minä vielä edes tiedä kaikkea, on määrä jutella tänään puhelimessa. Mutta uusi työkuvio on kuitenkin jo päätetty, näin ymmärsin. Sain vain nimellisen kädenojennuksen että jutellaan asiasta "sun jaksaminen huomioon ottaen" mutta mitäpä sitä, jos päätös on jo tehty. Tää on niiin nähty!


***

Otsatukka. Olen kerran pienenä tyttönä keksinyt ihan killerikonstin päästä tylsästä paikasta kotiin: länttäsin purukumin otsatukkaani ja hieroin kovasti. Kylpyynhän minä jouduin mutta otsatukkaa ei enää pelastanut mikään, se piti leikata. Muistan edelleen, miten kamalaa oli mennä seuraavana päivänä tarhaan ja ottaa pipo pois päästä.

lauantai 19. lokakuuta 2013

Steppaava kissa?

Viikko on mennyt apeissa merkeissä.

Aika paljon kaikkea:

- Viisaudenhampaat paranevat pikku hiljaa - eipähän tule lohtusyötyä... Lasku oli isompi kuin luulin: lähempänä satasta kuin viittäkymppiä.

- Iso pettymys asuntorintamalla ja siitä seurannut kurja olo sekä henkisesti että myös fyysisesti. 

- Olen saanut jälleen oireita myös töissä, lieneekö seurausta kokonaisaltistuksen lisääntymisestä? Tietysti syyslomaviikolla olen ollut myös pidempiä aikoja töissä kuin normaalisti. Torstaina jo lämpökin nousi ja olo oli melko kurja.

- Auto sanoi sopimuksensa irti ja olen kulkenut pyörällä ja jalan. Kyllä se yksin menee ja vähien ostosten kanssa, mutta kahden lapsen kanssa normiarjessa - ei!


Varsinkaan tässä säässä!
Ensilumi satoi 17.10 ja sitä tuli ja tuli...


- Kuopuksen matkapoppoon huoneeseen oli murtauduttu. Pojalta vietiin käsikonsoli, mutta lienee toipunut menetyksestä siihen mennessä kun tulee kotiin, koska isänsä lupasi ostaa uuden, tuoreemman version. Sellaisen, johon saa paremmin pelejäkin. Kotiinpaluu tapahtuu huomenna.

- Kuopuksen isälle on tarjoutunut sellainen työmahdollisuus josta ei voi eikä kannata kieltäytyä. Minulle se tarkoittaa lisää elatustukea mutta myös epäsäännöllisempää tapaamisrytmiä. Rahalla ei ikävä kyllä voi korvata kaikkea! Nyt on ollut hyvin helppoa sumplia omat iltavuorot ja työvuorot muutenkin, kun rytmi on ollut säännöllinen. Toivon kovasti, että tämä ei kuormittaisi minua kovin paljoa, että tapaamisia olisi edelleen ihan yhtä paljon ja saisimme ne hyvissä ajoin sovituksi. Minun kontollenihan se arjen vastuu edelleen suurimmaksi osaksi jää, ja se vastailu kysymykseen "Milloin mä meen iskälle?" Kannattelu myös, kun on ikävä. Huokaus. Haluaisin myös mahdollisimman vähän ex tempore -muutoksia jo sovittuihin tapaamisiin. Me emme kumpikaan pidä niistä (kuopuksen kanssa) ja kun jaksu on vähissä, sietokykykin on entistä heikompi. Tämä aktivoi minussa ikäviä muistoja siitä, että olin useimmiten suhteessamme se joka jousti. Olen ollut niin onnellinen, kun ei ole tarvinut säätää ja vääntää, toivoa joustoa toiselta. Nyt on pakko hetkeksi palata sinne epämukavuusalueelle, keskustelemme asiasta huomenna.


Nyt tarvitsen lajintunnistusapua:
Mikä tuosta etualalta on mennyt?
Naapurin steppaava kissa?


Esikoinen meni viime yöksi vielä mummille ja minä vedin henkeä ja kerään voimia jaksaakseni taas arkea.

P.S. Olenko pitkään aikaan sanonut, että tsemppinne ja mukana elämisenne ihan oikeasti auttaa ja lohduttaa? Joskus tulee itku kun luen kannustavaa kommenttia, mutta se on sellaista puhdistavaa, kiitollista itkua. Olette ihania! Kiitos, että olette olemassa!

***

Olut. Yksi viikossa. Viikonloppuna saunassa. Lauteilla. Lasten nähden. Tänään.

P.S. Sanokaa tosikoksi, mutta minusta se ei ole "hienoinen lapsus" jos kutsuu presidenttiä ... no, ahteriksi. Nauroin tälle koko eilispäivän. Tyrsk!

perjantai 18. lokakuuta 2013

Kuka mitä häh?

Lähdin tiistaina kohti lähikaupunkia ystävä kyydissäni. Minulla oli aika vuositarkastukseen keuhkosairauksen erikoislääkärille ja silmälasitkin oli tarkoitus hakea. Auto oli pitänyt pari päivää kummaa ääntä mutta ajattelin uskaltautua silti reissuun. Kymmenkunta kilometriä ajeltuamme kysyin ystävältä, että haiseeko tämä rotisko sinustakin omituiselle. Haisi. Hupaisinta oli, että tämä tapahtui sadan metrin päässä huoltoasemasta ja autokorjaamosta. Pistin vilkun samantien päälle ja kaarsin sinne. Kaveri kurkkasi konepellin alle ja sanoi, että uskaltaisin kyllä ajaa omalle korjaajalleni mutta että kaupunkiin hän ei suosittelisi lähtemään. Päädyin jättämään Pösön parkkiin ja hyppäsimme bussiin, joka tuli kahden minuutin odottelun jälkeen. Jotenkin vaan nauratti, oli niin uskomattomia yhteensattumia. Palvelu oli jälleen kerran mahtavaa: luottokorjaajani kävikin auton hakemassa kun toimitin hänelle avaimet. Tuleepahan myös talvirenkaat vaihdettua samalla kertaa. Eilen nimittäin satoi lunta ja rankasti, meillä.

Keuhkolääkärinikin on mainio. Itsekin altistuneena hän osaa ottaa vakavasti oloni ja tuntemukseni. Nyt näiden töissä saamieni oireiden vuoksi tarkistettiin lääkitystä ja tihennettiin kontrolleja. Seuraava on jo puolen vuoden päästä, sen verran oli laskua spirometria-arvoissa havaittavissa. Vaikka miekkonen on varmasti jo päälle kuudenkymmenen hän lupasi olla jäämättä yhdeksään vuoteen eläkkeelle joten olen hyvissä käsissä vielä pitkään. Ja oikeasti niin hyvissä käsissä että meinasi päästä itku. Hän kysyi, että kauankos siitä olikaan kun lopetin tupakanpolton. Kerroin, että kahdeksan vuotta, ja edelleen näen unia joissa vakuuttelen itselleni ettei se yksi tupakka nyt niin paha juttu olisi. Lääkäri katsoi minua ja sanoi "Sovitaanko Marjaana niin, että jos milloinkaan aiot oikeasti sytyttää sitä savuketta, soitat ensin minulle. Mihin vuorokauden aikaan tahansa." Minulla on ollut jo vuosia suora linja hätätapauksia varten ja nyt selvisi, että se on privaattinumero. Uskomaton tyyppi!





Tähän loppuun vielä erityisesti Rantakasville tiedoksi, että ihana ystävä joulupukki on tänä vuonna aika lailla etuajassa. Ja keksinyt täsmälahjan, kuten kuvasta näkyy. Ne vanhat menevät varastoon, jos nuo uudet päättävät hävitä tai kärähtää heti kättelyssä.

P.S. Pitkään aikaan ei ole ollut mitään hauskoja hakusanoja. Nyt löytyi yksi: "kuka mitä häh" tissit


***

Oksa, alla Asko.

Mutta oksalla ei ollut oravaa joka aiheuttaa onanointia: klik.

torstai 17. lokakuuta 2013

Pitäisikö vähän ojentaa?

Onkohan se perusluonteessa? Se, että aina jaksaa toivoa parasta ja hyvää. Kerta toisensa jälkeen. Ja sitten putoaakin korkealta ja kovaa. Toisaalta pidän sitä naiviutena ja toisaalta sitten taas ihailtavana asenteena kunhan kyse ei ole tietämättömyydestä taikka tyhmyydestä vaan siitä, että on vilpittömästi valmis antamaan mahdollisuuden jollekin uudelle. Onhan se pudotus aina karu, mutta ehkä kuitenkin mieluummin se, kun sellainen kyynisempi "pessimisti ei pety" -asenne. Tai ottaisin minä ehkä ripauksen sitäkin, jos valita voisin, mutta taidan vaan olla parantumattomasti sellainen kuin olen.




Kuopuksen isä väitti, että minä olen pessimisti, mutta minä väitän, että hän ei nähnyt Minua ja oli väärässä. Minä olen realisti jolla on optimistinen tapa ajatella. Uskoni siihen, että ihminen on hyvä ja kehityskelpoinen, siirsi eroamme usealla vuodella eteenpäin. Olen samanlainen edelleen, ja siinä uskossa on se vika, että aina välillä joutuu ihmettelemään, että taasko tämä meni näin? Eikö se, että ihminen toimi neljä kertaa näin tarkoittanutkaan, että se oivalsi jotain. Viidennellä kerralla tulee taas takapakkia ja pitää ihmetellä, eikö se oppinutkaan?

Sama pätee asioiden, toiveiden kanssa. Joka ikisen kerran mennessäni asuntonäyttöön ajattelen, että jospa se nyt tärppäisi. Toisissa edetään pidemmälle ja tiputaan korkeammalta, joissain taas asia on selvä yhdellä nuuhkaisulla. Nytkin, kun kävelin sieltä testaamaltamme asunnolta pois, huomasin yhden rivitalonpätkän, jossa en ole käynyt - ja näin, että siellä on rakoventtiilit ikkunan päällä. Minusta on tullut vannoutunut rakoventtiili-ihminen. Mirja Salkinoja-Salonen puhuu räppänöistä. (On muuten melkolailla mielenkiintoinen tuo artikkeli homemyrkyistä, suosittelen!) Meillä on täällä nykyisessä kodissamme räppänät ikkunan päällä ja kotona (onneksi) voin hyvin. Voisiko se olla se salaisuus? Niin, ja se toiveikkuus nosti taas päätään: ehkä jossain joskus vielä tärppää...

Vähän pitäisi oppia suojamaan itseään, vai pitäisikö sittenkään?
Onko se naiviutta, että haluaa uskoa ihmisistä hyvää ja toivoa parasta?
Vai sitä ällöttävää MB-nami-nami-yltiöpositiivista asennetta?
Kertokaa te!

***

Ojentaa. Kun uskaltaa ojentaa kätensä, ystävä kyllä tarttuu siihen. Tämä on ollut minulle kova ja vaikea koulu. Olen aiemmin liian hanakasti ajatellut, että minä kyllä pärjään. En tarvitse apua, en kehtaa pyytää. Eron myötä päätin, että otan missiokseni opetella ja se on jo ihan hyvällä mallilla. Todella todella harvoin olen tullut torjutuksi kun olen uskaltanut pyytää. Ihmiset ovat ihania!

keskiviikko 16. lokakuuta 2013

A-his-taa!

Koitan piristää itseäni ja olla ajattelematta tätä kurjaa, viheliäistä sairauttani. Homealtistusta. Kuten sanottu, sitä on hyvin vaikea ymmärtää mikäli itse ei ole altistunut. On vaikea nähdä ja ymmärtää miten kokonaisvaltaisesti se elämään vaikuttaa. Ja miten peruuttamattomasti. Päätökset eivät ole omissa käsissä vaan pitää mennä sen mukaan mitä kroppa sanoo ja kestää. Ahdistaa aika lailla. Tunnen olevani loukussa enkä voi tehdä mitään helpottaakseni tilannetta. Talous ei tokene jos en pääse muuttamaan. Olen pakotettu pitämään autoa vaikka en haluaisi. Jatkamme kituuttamista. Jatkan etsintää. Mutta testaamamme kämppä ei kyllä sovellu meille, ei vaikka miten toivoisin. Pakko kai se on uskoa. Ja pureskella - taas - tämä aika musertavalta tuntuva pettymys.

Joka tapauksessa eilen oli virkistävä päivä. Minulla oli aika astmalääkärilleni, ja samalla päätimme ystäväni kanssa keksiä edes vähän piristystä ja mennä ulos syömään. Teki todella hyvää saada ajatukset välillä vähän toisaalle. Lääkäriä ja ystävää pitää erikseen kyllä kehua pian, mutta nyt ei irtoa tämän enempää.


Tämä kaveri taapersi Kreikassa. Ristimme sen Pölhö-Pekaksi.


Yksi naurun aihe kuitenkin on - toden totta - vast ikään löytämäni hillitön valokuvaus/lintubongausblogi TitiVitunTyy. Tyrsk!


***

Ohra. Meillä käytettään ohra(jauhoj)a melkein pelkästään rieskoissa joita teen, jos perunamuusia jää yli. 

tiistai 15. lokakuuta 2013

Homekorva höpisee

Sunnuntai oli mainio päivä. Vetelehdin kotosalla, kävin ystävän kanssa kahvilla ja sitten vähän puuhasimme, kun esikoinen tuli mummilta kotiin. Kasasimme puutarhakalusteet ulkovarastoon ja minä siistin pihaa ja terassia. Aurinko paistoi kauniisti ja lämmittikin vähän. Tekstasin ystävälle, että nyt pitäisi kippistää skumpalla syksyn ja terassikauden lopettajaisiksi. Salamana sain vastauksen: Mulla on pikkupullo, joko tuun? Joooooooo! Ihana iltapäivähetki. Illalla hurautimme sinne asunnolle testaamaan ja minä ikävä kyllä luulen, että kaikista varotoimista, siivoamisista, suodattimien vaihdosta sun muista huolimatta jokin siellä minun henkeeni käy. Tai henki kyllä kulkee ihan mukavasti, mutta korvat on kovilla. Yksi ikävä oire sekin. Esikoinen meni sitten kaverilleen yökylään ja minä toiseksi yöksi testaamaan. Jouduin lähtemään kesken pois. Toivun nyt muutaman yön kotona ja koitan kerran vielä, mutta aika selvää tämä taitaa jo olla. Pettymyksestä selvitäkseni nappasin Pepponelta kysymyksiä joihin vastaan. Saanpahan ajatukset muualle.




1. Ne neljä piirrettä vastakkaisessa sukupuolessa jotka herättävät mielenkiintosi?

Äly, keskusteluvalmius, epäitsekkyys ja intensiivinen katse.


2. Entäpä ne neljä jotka saavat sinut kaihtamaan?

Tyhmyys, itsekeskeisyys (on kamalaa olla treffeillä ihmisen kanssa joka puhuu vaan itsestään), ongelmat alkoholin kanssa ja keskenkasvuisuus.


3. Tumma ja tulinen vai vaalea ja rauhallinen?

Tumma ja kotona viihtyvä, rauhallinen. Ei vais, ihan sama onko tumma vai vaalea kunhan on minulle hyvä. Useimmiten ne ovat kyllä olleet aika tummia.


4. Tunnusta tällä viikolla tekemäsi juttu mitä et paljastanut kenellekään.

Valehtelin yhdelle lauantai-iltana soittaneelle ihmiselle menneeni viisaudenhampaan takia todella ajoissa nukkumaan. Oikeasti olin hereillä kun puhelin soi, mutta nauttinut saunaoluen ja lasillisen viiniä enkä muutenkaan ollut juttutuulella. Valkoinen valhe?


5. Paljonko haluaisit rahaa siitä että adoptoisit minut loppuiäksesi?

Hmm, tässä täytyy käyttää korkeampaa matikkaa. Riippuu siitä, tekisitkö töitä ja kantaisit kortesi kekoon vai olisitko kokonaan elättinä. Pitäisi laskea (valtaisa) ruoankulutus, adoptiosta aiheutuvat mutta haitat ja ongelmat ja sitten ynnätä yhteen. 


6. Todella salainen paheesi.

Se ei varmaan ole ihan hirveän salainen, että retkahdan yksinäisinä viikonloppuina juomaan viiniä? Sitten iskee makeanhimo, ruoanhimo, puputtamisentarve ja saattaisin helposti syödä kaapin tyhjäksi kaikesta mahdollisesta, mutta yleensä ennakoin tilanteen ja jätän herkut ostamatta. Ei mulla muita paheita oo... paitsi että sitten jos oikein heittiöksi heittäydyn, menen nukkumaan pesemättä hampaita... Niin, ja meikkien peseminenkin helposti unohtuu. 


7. Kerro kolme asiaa jotka saavat sukat pyörimään jaloissa?

Se, kun joku henkäisee korvaan, näykkäisee ja suutelee. Kaula on myös hyvin hyvin herkkä paikka. Intensiivinen katse ja sopivan miehekäs tuoksu saavat minut myös takuuvarmasti reagoimaan. 


8. Olet kahvilassa ja täysi kuppi kahvia kaatuu syliisi hetkellä jolloin olkapäähäsi koputetaan ja vastaikkaista sukupuolta oleva unelmiesi täyttymys pyytää lupaa istua samaan pöytään. Mitä teet?

Sanon, että istu ihmeessä jos ei häiritse, että minulla on jo nyt housut märkänä.


9. Pahin jäynä mitä olet tehnyt elämäsi aikana?

En minä tee jäyniä...


10. Kerro heti mitä sinulla on yöpöydän laatikossa?

Minulla ei ole yöpöydän laatikkoa. Yöpöydällä on kirja, silmälasit ja kännykkä, silloin kun itse olen sängyssä. 


11. Kuinka usein manipuloit ihmisiä?

Myönnän, että syyllistyn siihen joskus. Mutta en usein.


***

Onni. Onni on tilipäivä - joka siis on tänään.

Mutta se, että sunnuntain ja maanantain välisenä yönä oli pakkasta, kylillä -6 ja kotimäellä -8 astetta, hirvittää. Talvi? Hrrr!

maanantai 14. lokakuuta 2013

Mielikuvitusostoksilla

Päivän sana on ostos. Minä aion haaveilla tämän yhden päivän. Haaveilen siitä, että heräisimme kunnossa ja hyvässä hapessa testaamassamme asunnossa. Tänään, huomenna, torstaina ja perjantaina. Sitten marssisin ensi maanantaina pankinjohtajan juttusille, allekirjoittaisin lainapaperit, irtisanoisin tämän asuntomme ja rupeaisin toden teolla suunnittelemaan muuttoa. Jokunen ostoskin olisi tehtävä, mutta mikäli tästä saa universumilta pisteitä, en tarvitse kovin paljoa. Silloin kun erosimme, käytin aika lailla rahaa siihen, että kodista tuli minunnäköinen ja toimiva. Silloin toki rahaakin oli eri tavalla, koska "osituksessa" minulle jäi hyvin pieni pesämuna. Myös suurin osa yhdessä nykyiseen kämpäämme hankkimistamme (lue: kuopuksen isän suuremmista tuloistaan maksamista) huonekaluista jäi minulle. Olen siitä kiitollinen. 

Tässä pari tarpeellista: 

-minun olisi ehkä pakko saada pari Susannan pellavaista keittiöpyyhettä. Eihän uudessa ja kauniissa voi millään pitää esillä kulahtaneita, kauhtuneita ja valkoisen värinsä menettäneitä pullaliinoja, eihän?

-sama juttu patakintaan ja pannulapun kanssa: ne on pakko uusia. Katsokaa vaikka!




-pannunalusiakin tarvitsen kipeästi pari. Mieluilen Pentikin puisia. Minulla ON kallis maku.

-esikoisen huone kokisi vissiin aikamoisen muodonmuutoksen. Värimaailma on tyystin toinen kun tämänhetkisessä ja uuteen teinipojan tyyliin tarvitsisimme kotoa jo löytyneiden kierrätysverhojen lisäksi niitä reunustavat paneeliverhot. Löysin ehdokkaat nettikaupasta, hinta oli päätähuimaavat 9.90€ ja paikallinen ompelija puolittaisi ja tarvittaessa katkoisi ne. Halvalla.

-mattokin esikoisen huoneeseen olisi pakko hommata. Samaisesta alesta sellaisen saisi 10-30 eurolla. 

-kuopuksen "huoneen" voisi laittaa myöhemmin. Sinne tarvitsisi lampun (nykyinen eteisen lamppu ajaa asian siihen saakka) ja verhot vissiin myös. Täytynee vielä toiveikkaana mittailla ikkunoita, mutta sellainen mielikuva minulla on, että nykyinen verho olisi liian pieni. 

Joka tapauksessa tuohon kaikkeen akuuttiin menisi maksimissaan satanen. Toisen hupuloisin sitten, kun veronpalautukset taikka Osuuspankin omistajajäsenyyden purkamisesta palautuva osuusmaksu tilille kolahtaa. 


***

Ostos. Jommat kummat tai molemmat silmälasini ovat tulleet. Täytyisi päästä niitä hakemaan joku päivä!

sunnuntai 13. lokakuuta 2013

Origamiorava

Sain Rantakasvilta haasteen, joka on kovasti kiertänyt Blogistaniaa. Kiitos! Minäkin siihen vissiin omalla tavallani olen aiemmin ottanut osaa. Niinpä oion vähän, mutta vastaan tosi mielelläni näihin kysymyksiin. Ne muut 10 paljastusta olette joko jo saaneet tai saatte tulevaisuudessa, mutta tässä yksi:

Kärsivällisyys ei ole minun juttuni. Perustelut tuolla alhaalla, origamiosastolla. 


1. Oletko mustasukkainen? Miksi?

En minä ole, jos ei ole aihetta. Jos on aihetta, sitten saakin jo katsoa peräpeiliäni.


2. Osaatko sanoa EI?

Opettelen. Kovasti.


3. Montako desimaalia osaat luetella piin likiarvosta?

Kaksi, mutta löydän loput käden käänteessä tarvittaessa ja esikoisella on vissiin jotain 25 desimaalia salasanassaan. Saako siitä pisteitä, kun kuitenkin olen sen synnyttänyt?


4. Pysyykö kannettu vesi kaivossa?

Voisin kokeilla, mutta luulen, ettei. 


5. Milloin nauroit viimeksi oikein sydämesi kyllyydestä?

Me nauramme poikien kanssa oikeasti varmaan päivittäin ihan kunnolla. Siispä vastaan eilen tai toissapäivänä.


6. Entä milloin itkit murheisiin?

Siitä on aikaa, nykyään on aika vähän aihetta itkuun. Mutta olisiko ollut viimeksi joku työaltistukseen liittyvä ahdistus joka purkautui itkuna ja loputtomana yksinäisyydentunteena.


7. Minne et missään nimessä halua matkustaa?

Mihinkään konfliktien keskelle. 


8. Mihin olen koukussa?

Tähän bloggaamiseen, teidän blogienne seuraamiseen, kommentointiin, kommunikointiin. 


9. Milloin uit viimeksi järvessä?

Nyt pistit pahan... Hmmm, viisi-seitsemän vuotta sitten. Olen arkajalka vilukissa.


10. Oliko koulunkäynti/opiskelu mieluista?

Oli, ja helppoa. Olen tiedonhaluinen ja muisti ja pääkin toimi vielä silloin hyvin.


11. Mitä haluaisit sanoa vielä minulle?

Haluaisin sanoa, että on ollut ilo "tutustua" sinuun täällä Blogistaniassa. On hienoa päästä seuraamaan edes pientä siivua erilaisten ihmisten elämästä. Minusta on myös ihana, kun käyt ahkerasti kommentoimassa. Kiitos Rantakasvi!





***

Origami. Kuten kuvasta näkyy, meillä on niitä harrastettu. Esikoinen innostui origameista joskus ala-asteella ja oli ihan taitavakin. Sopi sen matemaattis-loogiseen ajatusmaailmaan. Ostin kaksivärisiä papereita ja muistaakseni pari opustakin aiheesta. Minun kärsivällisyyteni sen sijaan ei koskaan ole riittänyt mihinkään tällaiseen. Näin kerran dokumentin Wallace & Gromit -vaha-animaatioiden tekemisestä ja jo sen katsominen sai minut kihelmöimään. Jos yhden hymyn kuvaamiseen tarvittiin tunti vahaveitsineen ja lukuisine avustajineen, jotka muotoilivat ilmettä ja suupieliä aina hivenen ylemmäs, kuvasivat ja muotoilivat taas... Minä olisin murskannut ja lytännyt sen ukkelin ainakin sata kertaa nyrkkini alle. Pam.

lauantai 12. lokakuuta 2013

Päivän sana on hammas

Viisaudenhampaan leikkaus on onneksi ohi. Ottivat ryökäleet kaksi kerralla, toisen leikkaamalla ja toisen kaivamalla. Hrrr. Särkylääkettä kuluu ja ravinto on edelleen nestemäistä, mutta kyllä tämä tästä. Hampaiden kiristystä tosin aiheuttaa (vaikka ei saisi nyt kiristellä) keväisen vesikatkon korvausasian selvittely. Kerroin isännöitsijän kryptisestä viestistä (päivätty 23.9.) jossa hän ilmoitti hallituksen kokouksen olleen ja päätöskin kuulemma jo tehtiin mutta asia ja siitä tiedottaminen meille asukkaille on "jäänyt jonnekin". Lupasi selvittää. Odotin reilut kaksi viikkoa ja kysäisin miten selvitystyö etenee - sävy ei enää ollut ihan ruusunpunainen. Vastaus oli tällainen: 

Hei

Asia on selvä yhtiön osalta. Hyvitys tulee kun rahatilanne antaa sen myöntä. 60 000 euron korjaus teki aikasuuren loven....


Tpk


Voi jeesuksen perse sanon minä! Minua ei kiinnosta pätkääkään remontin hinta, eikä yhtiön rahatilanne, minua kiinnostaa vaan mitä on päätetty, minkä suuruinen korvaus on ja milloin rahat ovat tililläni. Näettekö tuossa vastausta ainoaankaan noista kysymyksistä? En minäkään. Salamana sen kummemmin ajattelematta näpytin vastaukseksi kyselyn: "Ja mistähän minä saan tiedon minkä suuruinen hyvitys on?" Minä olen ihan rauhallinen kun minua ei ärsytetä mutta palaa se pinna minullakin. Ei voi olla totta tällainen asioiden hoito! Otin myös yhteyttä kunnan edustajaan siellä asunto-osakeyhtiön hallituksessa, josko sieltä saisi paremmin vastauksia. Muutenkin kuin kiskomalla. Vähän niinkuin viisaudenhampaat. Grrrrrr!




Mutta kuopus, se ihanuus, sekä piristää minua että lähtee tänään isänsä ja ex-anopin kanssa reissuun. Toissailtana oli itkettävän ihana keskustelu. MLL tekee lyhytaikaisen hoidontarpeen kyselyä ja koululta oli tullut lomake. Kuopus totesi, että et sä varmaan tarvi hoitoapua. Kun tiedustelin, että kuinkas nyt niin ajattelee, niin totesi, että "kun sä hoidat mua niin hyvin, et sä mitään apua tarvi." Jo tässä kohtaa vähän sydän hypähti. Se vaan jatkoi (teemaa jota on ennenkin käsitelty): "Useat äidit on äreitä mutta sä et onneks oo. Kun mä oon niin herkkä." Sitten lyhyt hiljaisuus, onnellinen huokaus ja touche: "Mulla on käynyt onni!" Arvatkaa kostuiko silmäkulmat?


Kuva Hesarin sivulta. © Pertti Jarla


***

Oikeasti se päivän sana on kyllä Onkalo. Onko vika minussa vai tuleeko kenellekään muulle kaksimielisiä mielikuvia? Ja se yksi lääkäri, joka tarinan mukaan hyräili jälkitarkastuksessa "mörrimöykyn koloa".

perjantai 11. lokakuuta 2013

Pedon luku

Tämä on kuudessadaskuudeskymmeneskuudes postaukseni. Sen kunniaksi sopii oivallisesti kunnon (teini)angstituokio. Tiedän, että ainakin muutama lukijoistani voi hyvin kuvitella turhautumisen ja raivon, joka valtaa, kun koittaa kääntää teini-ikäisen päätä. Ei muuten ole helppoa, s**tana. Olen kertonut teille lukuisia hienoja piirteitä esikoisesta mutta en ole varma tiedättekö, että hän on ihan hirveä jääräpää. Aina on pakko saada viimeinen sana. Anteeksi ei pyydetä, ääni kohoaa herkästi, eikä kinaamista voi jättää kesken. Logiikka on välillä todella tappavan terävää, toisinaan taas niin metsässä kun olla ja voi. Tällä kertaa meni metsään ja pahasti. Vieläkin kiehuu ja päälaki palailee pikku hiljaa paikalleen, toivon mukaan.



On se syksy vaan mun värinen, on se...


Keskustelimme tänään alkavan syysloman järjestelyistä. Meidän on ollut tarkoitus yöpyä lukuisia öitä siellä Mahdollisessa Majassa mutta tuli mutkia matkaan. Tämä herra itsepäinen oli muodostanut oman käsityksensä asiasta ja kun kävi ilmi, että todellisuus tulisikin olemaan toinen, pääsi helvetti irralleen. "Mä en sitten tuu sinne ollenkaan. Mee yksin. Mä oon koko viikon mummin luona (niin varmaan, tervehdys vaan, äiti!). IHAN SAMA." Teini ei pystynyt muuttamaan käsitystään eikä ymmärtämään, että tässä yhtälössä on pakko ajatella muitakin kuin vain hänen kuninkaallista hyvinvointiaan. Yksi liikkuva palanen on puput, jotka eivät voi olla koko lomaa häkissä vaan meidän on pakko ottaa nekin huomioon suunnitelmissamme. Tilanne taukosi kun esikoinen kommentoi jotain nasevaa vielä ovenraosta ja minä totesin hänen olevan itsekäs. Myönnän, että olen jääräpää minäkin ja viimeinen sana on mukava saada, mutta väitän myös, että olin ja olen vastuullinen aikuinen ainakin suurimman osan ajasta. Grrrr!



Viimeiset oman maan potut
ja söpöt puutarhahanskat,
eikö?

Minä kävin eilen asunnolla siivoamassa ja toteamassa, että suodattimia ei oltu vielä vaihdettu. Täytynee soitella tänään pankinjohtajalle. Katsotaan milloin ja millä kokoonpanolla siellä sitten vietämme aikaa. Pari päivää olin muutenkin ajatellut antaa pölyn laskeutua. Lisäksi minulla on tänään myös viisaudenhampaanleikkaus. Toipuilen ensin rauhassa kotona ja varmaan sunnuntaista maanantaihin on ensimmäinen mahdollinen testiyö, mikäli ne suodattimet nyt saadaan heti tänään vaihdettua.


***

Omintakeinen. Tietysti se omintakeinen makeinen.

Omintakeisin tulkinta pedon lukuun liittyen on ehkä, että Ronald (Wilson) Reagan on antikristus. Siksi, että kaikki hänen nimensä ovat kuusikirjaimisia. Huhheijaa!