Sivut

sunnuntai 8. syyskuuta 2013

Yleisurheilullinen

Lauantai sujui kuopuksen koulupäivän merkeissä. Hänellä oli yleisurheilukilpailut. Minulla taas oli pienimuotoinen vaatekriisi, en nimittäin millään meinannut keksiä mitä sellaiseen päivään puetaan/minulla ei ollut mitään päälle pantavaa. Toinen ystäväni koitti opastaa, että jo itse paikka, urheilukenttä, antaisi jonkinlaisen vinkin pukukoodista. Ehkä niin, mutta entä jos ei omista yksiäkään julkisille paikoille soveliaita urheiluvaatteita? Päädyin farkkuihin ja pellen rooliin. "Tämän lähemmäksi urheilua mua ei saa edes pakon edessä." Ihana yhteisöllinen fiilis oli joka tapauksessa koko päivän, koin jälleen kerran kuuluvani tänne, tähän joukkoon, näiden ihmisten luo.


Lajeina 60 metrin juoksu ja pallonheitto.
Hidas valokuvaaja missasi uudet lenkkarit jalassa ohikiitäneen kohteen
ja kuvasi pelkkää hiekkakenttää (alhaalla keskellä).


Oli muutama upea kohtaaminenkin: yksi nainen, joka harkitsi eroa yhtä aikaa kanssani. Olimme silloin toistemme tukena, mutta emme sittemmin ole paljon nähneet tai yhteyttä pitäneet, hän kun muutti toisella paikkakunnalle. Mutta nyt tapasimme ja oli upea jutella, käydä läpi kuulumisia ja huomata, että molemmat voimme hyvin ja olemme onnellisia. Toinen kohtaaminen taas oli surullinen, eräs äiti harkitsee eroa, on hakenut töitä ihan toiselta puolelta Suomea. Ei voinut kovin hyvin. Minussa on joku piirre, joka saa ihmiset avautumaan, sellaiset ei niin tututkin. Yleensä se on antoisaa, mutta toki joskus raskastakin, jos kyse on ihmisestä, joka ei hirveästi minulle merkkaa. Nämä molemmat tosin merkitsevät, omalla tavallaan.

Sitten oli se yksi mies. Se yksi ja ainoa eronnut isä kylällämme, joka ehkä vähän kiinnostaisi, mahdollisesti... Se salarakkaani. En näe hänta juuri koskaan missään, ja onkin kuulkaa ollut äärettömän vaikea tehdä lähtemätöntä vaikutusta ihmiseen jota ei koskaan tapaa. Haasteellista se on myös, jos tapaamiset rajoittuvat tervehdykseen urheilukentän laidalla, kuten nyt, tai kaupan hyllyjen väliin, joskus, hyvässä lykyssä. Koitin kyllä ladata kaiken viehätysvoimani iloiseen Hei -sanaan eilen. Gnjäääh! Salarakas on siis niin salainen, että hän ei itsekään tiedä sellainen olevansa. Paljastuneekohan koskaan?

***

Nyt minusta on sitten virallisesti tullut täti. Mietin tuolla kentällä ollessani, että miten nämä nykynuoret, anteeksi, -lapset oikein kasvatetaan. Minulle ei olisi tullut mieleenkään tuossa iässä väittää ventovieraalle aikuiselle vastaan, kun minua ohjeistettiin. Olen jo melkein tottunut siihen, että teinit haluavat aina saada viimeisen sanan muidenkin kuin omien vanhempiensa kanssa väitellessään, mutta että ekaluokkalaiset? Jessus sentään, meinasi mennä hermo. Onko se tämä vapaa kasvatus vai mikä? Oli mikä oli, se pitäisi lailla kieltää jos tulos on se, että aikuisia ei kunnioiteta pätkääkään. Käy sydämen pohjasta sääliksi opettajia. Aamen!

6 kommenttia:

  1. Salarakas! Jes! Salat julki ;) Nyt alat välittömästi laatia suunnitelmaa siitä, miten pääsette lähempään tuttavuuteen. Missä voisitte 'törmätä'? Ja ennen kaikkea, mitä voisit sanoa sen jälkeen, kun 'hei' on sanottu?

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ystävn suunnitelma oli, että rupean päivystämään sen päivittäistavarakaupan lämpiössä, jota se käyttää - jossa siis pari kertaa olen häneen hyllyjen välissä törmännyt. Tän suunnitelman huono puoli on se, että kuolo korjaa tai virkavalta vie ennen kun oikeasti satutaan paikalle samaan aikaan. Tekee nimittäin vuorotyötä...

      No, toivossa on hyvä elää, käy se minun työmaallanikin satunnaisesti. Muistaakseni viime vuonna kesällä viimeksi ;-)

      Poista
  2. Jep jep, komppaan Rouva B:tä ja nyt kuule Marjaana laitat tohinaksi koska tiedän ettei sulta mielikuvitusta lopu. Jos ei muu auta niin otat ja rysäytät autolla salarakkaan seinään niin johan tulee muutakin sananvaihtoa kuin heit ja hait ;D
    Oikeesti, sun täytyy ottaa härkää sarvista ja viettele se vaikka ruualla, samallahan te voitte katsella sitä tiettyä Avaran luonnon pätkää ;D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mä kuule ajattelin juuri viimeiseltä sienireissulta tämän miekkosen kodin ohi ajaessani, että pitäiskö ajaa ojaan ja kävellä pokkana pyytämään talosta apua. Mulla ei olis paljon menetettävää, kun Pösökin on niin rämä. Hmmm, tai sitten keksisin jonkun vian siihen ja menisin hakemaan apua... Tässähän rupeaa mielikuvitus laukkaamaan, kiitti vinkistä!

      Poista
    2. No niin! Kyllä niitä hyviä ideoita näköjään löytyy. Sitten vaan toteuttamaan! Hopi, hopi!!

      Poista
    3. Täytyy kehitellä joku vika tuohon Pösöön. Siinä olis sopivasti talon kohdalla levikekin, johon se voisi hyytyä...

      Mutta ongelmana on, että olen sen verran vanhanaikainen, että musta miehen kuuluisi tehdä aloite. Tosin, teknisesti ottaen, voisihan sitä vähän avittaa kohtaloa ja katsoa tekisikö se sitten aloiteen ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana