Sivut


perjantai 30. elokuuta 2013

Ruikuti ruik

Ei ole kauaa, kun viimeksi oli huono päivä. Silloin Kiki ihanasti avasi silmäni kommentillaan ja tajusin, että äärimmäisen harvoin näitä minulla kuitenkin on. Eilen oli silti taas. Ihan armoton ahdistus. Nykyään itken enää harvoin, mutta eilen tuli oikein väsymys- ja epätoivoitku. En jaksa olla hyvä äiti pojille jollen saa lainkaan omaa aikaa. Nyt sitä on onneksi tulossa, mutta tarve saada olla hiljaa ja käpertyä itseensä tuntui ihan fyysisesti. Juuri ja juuri jaksoin rutistaa kuopusta vielä sen yhden ylimääräisen kerran työmaani parkkipaikalla, kun kuitenkin oli menossa koko viikonvaihteeksi isälleen. Koko aamupäivän toivoin, että esikoinen nukkuisi mahdollisimman myöhään. Toiveeni onneksi toteutui ja sain rauhaisan aamuni. Kyllä tämä taas tästä.

Kamelin selän katkaisi niinkin mitätön asia kuin kerhon valinta. Ala-asteemme on kunnostautunut järjestämällä valtavan määrän kerhoja oppilaille lyhyen koulupäivän jatkoksi. Mietimme kuopukselle sopivaa eikä oikein olisi osannut päättää. Runnoin hänet sitten kahdesta vaihtoehdosta siihen, joka antaa minulle yhden vapaan tunnin, toinen, torstaille sijoittuva, olisi lyhentänyt kuopuksen ja isänsä yhteistä aikaa. Jo pelkkä ajatus joka torstai-aamuisesta muistuttamisesta sai minut uupumaan. Tai siitä säätämisestä, mistä ja milloin isä sitten tulisi hakemaan kerhon jälkeen. Kaikki tällainen on minun vastuullani ja joskus meinaan lyhistyä taakan alle. Epäreilultakin se heikkona hetkenä tuntui.


Paistaa se päivä...


Töissä tuleva suuri atk-järjestelmän muutos aiheuttaa monenmoista lisätyötä ja päänvaivaa. Tunteja niiden ratkomiseen on entistä huomattavasti vähemmän. Oma tili oli tyhjänä ja lompakossa kolme euroa rahaa. Arvatkaa mihin sen tuhlasin? Ahdistussiideriin. Tänään onneksi tulee vähän täytettä tilille. Lekan lailla päähäni iski myös ajatus, että kuopus on valitellut oloaan siksi, että saa homeoireita koulussa. Ei vain osaa määritellä ja kuvata niitä. Onneksi tämä on hyvin epätodennäköinen vaihtoehto, koska kuopus ei juuri ole kärsinyt altistuksesta. Kop kop ja apua, silti. Autokin kävi korjaajalla mutta ei siitä varmaan mitään löytynyt. Mutta onhan tuossa syitä pienet itkut tirauttaakin, onhan?

***

No, ehkä minä kuitenkin rutkutan turhaan, löysin juuri artikkelin totaaliyksinhuoltajista. Minullahan on asiat suorastaan ruhtinaallisen hyvin. Ja huomenna on päivä uus. Tai siis jo tänään. Tartuin Nollavaimon haasteeseen jossa kirjataan ylös tämän päivän naurut. Hihityksetkin käy, hymy ei riitä. Ans kattoo naurattaako yhtään!

16 kommenttia:

  1. Huh, tuota totaaliyksinhuoltajan arkea ! Ja yksinhuoltajankin, ei sen puoleen. Nyt tuntuu, etten kykenisi, mutta tiedän, että aika moneen taipuu, kun on pakko.

    Naurua pönttöön tänä päivänä ! :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mustakin se oli aivan itkettävä juttu, omat vapaan kaipuuni menivät taas jonkinmoiseen perspektiiviin. Tää on mulle niin tuttua, tämä yksinhuoltajan arki - aiemminhan valitsin sen tieten tahtoen. Silloin ei ilennyt valittaa kun itse oli kuitenkin soppansa keittänyt. Eikä oikein ilkeä nytkään, kauheasti, itsepähän tätä halusin. Ja toisaalta on tämä paljon helpompaa kuin esikoisen vauva-aikaan - jos nyt positiivisia asioita koittaa etsiä.

      Kello on vasta puoli yhdeksän ja olen nauranut jo kahdesti. Yksin (hullu!) Enkä todellakaan ole mikään aamuihminen. Joten hyvin menee!

      Poista
    2. Mun mielestä valitusoikeus ei poistu, vaikka olisikin itseaiheutettu tilanne. Valittavathan vanhemmatkin lapsistaan, vaikka ovat niitä halunneet. Minäkin. Joten vapaasti vain. :)

      Hieno tulos heti aamusta ! Mäkin olen nauranut jo tosi monta kertaa, tosin työkavereiden kanssa, mutta kyllä usein yksinkin nauran. :)

      Poista
    3. Ihan samaa olen tuosta valitusoikeudesta itselleni tolkuttanut, mutta emme ole vielä päässeet aivan yksimielisyyteen lopputuloksesta. Sitä odotellessa hihittelen täällä työkavereideni kanssa. Lopetin laskemisen kahdennenkymmenennen tyrskäyksen kohdalla, mutta aikamoinen on koko päivän saldo. Tee työtäs naurellen, vai miten se meni?

      Poista
  2. Toivottavasti tälle päivälle on tiedossa naurua. ;) Voimia ja mukavaa ja rentouttavaa viikonloppua! :)

    Itkeminen helpottaa oloa - onneksi ihmisille on luotu semmoinen ominaisuus.
    Oma aika yhteisen ajan lisäksi on todella tärkeää.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos Sirpa, nyt jo helpottaa! Lyhyt päivä töissä ja mukavaa rentoa oleskelua luvassa.

      Rauhaisaa viikonvaihdetta sinnekin

      Poista
  3. Mä nostan hattua sulle! Voin ihan avoimesti myöntää, että minusta ei olisi tuollaiseen yksinhuoltajuuteen. Luultavasti päässäni naksahtaisi säännöllisesti jos/kun minulla ei olisi sen siunaamaa rauhaa tai omaa hetkeä vaan olisi "piltti" hihassa kaiken aikaa vaatimassa jotain. Pidän sinua siis superihmisenä kun pyörität tuollaista arkea.
    Että kyllä, saat itkeä aina kun siltä tuntuu ja ruikuttaa meille täällä vapaasti. Ja onneksi sinulla on nyt omaa aikaa tiedossa viikonloppuna. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi kiitos, piti melkein nytkin tirauttaa pari kyyneltä ;-)

      En minä ole superihminen minäkään, mutta huomaan, että suht harvoin taivun. Välillä on niitä alhoja ja saa toki ollakin. Voi sitten arvostaa taas sujuvaa arkea.

      Sitä paitsi nämä hetket saavat myös oivalluksia aikaan. Aion ehdottaa kuopuksen isälle, että rukkaamme loma-aikoja oikeasti siihen suuntaan, että kompensoivat tätä minulle lankeavaa arjen osuutta. Nykyisellään olemme lomat jakaneet 50/50 mutta tajusin, että se ei ole reilua koska arkikaan ei jakaannu tasan! Heureka!

      Ihanaa viikonloppua sinullekin!

      Poista
  4. Taas kerran muistelen omaa totaaliyksinhuoltajan arkeani... Selvisin kuitenkin voittajana niistä vuosista ja upeat poikani siitä todisteena.
    Sinäkin selviät tästä eteenpäin, mainiosti - muista tukeutua niihin läheisiin, joita sulla onneksi on!! Ja me virtuaalikamut rutistetaan ja kannustetaan sua <3 <3

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Taas meinasi tulla itku, te olette ihania!

      Sua muistelen aina kun tekee mieli ruikuttaa. Ja vaikka ruikutankin välillä, tiedostan, että ihan mukavasti kokonaisuudessaan mulla on asiat, koska hommat kuitenkin hoituvat kuopuksen isän kanssa. Ei tule lisärasitusta siitä säätämisestä!

      Poista
  5. Onhan se ihan selvää, että jokainen äiti tarvitsee myös sitä omaa aikaa. Sinäkin!! Varmasti se välillä ahdistaa, mutta onneksi se aurinko sitten taas pilkistää. Nyt oikein rauhaisaa ja mukavaa viikonloppua!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se aurinko tosiaan onneksi pilkistää aina alhon jälkeen. Ja useimmiten hyvin nopeastikin. Sinne myös oikein mukavaa ja rauhallista viikonloppua!

      Poista
  6. Lippu korkealle! Hattua nostan minäkin sinulle, ne vähät lapsenhoitokokemukset mitä minulla on kummilapsista, niin olen suorastaan uupunut muutaman päivän jälkeen ollut. Siis jo nuorempana, kummilapset ovat jo aikuisia, toinen melkein.

    Omaa aikaa tosiaan meistä jokainen tarvitsee. Sitten jaksaa taas olla muiden kanssa. Me olemme ihmiset niin erilaisia, toiset eivät halua juurikaan olla yksin, mutta itse ainakin tarvitsen runsaasti yksinoloa, tai siis itse valitsemaani seuraa tai yksinoloa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Tuo on totta, tuo erilaisuutemme. Minä en periaatteessa ole ollenkaan siitä pahimmasta päästä yksinäisyyttä kaipaavista ihmisistä (ja siksi kai tätä arkeakin pääosin kestän ihan kunnialla) mutta joskus kaatuu se minunkin kipponi.

      Ja kun olisi edes aikuisseuraa, mutta kun ei, passattavia vaan ;-) No, tänään on jo paremmin!

      Parempaa vointia sinnekin ja kiitos kaunis hatunnostosta.

      Poista
  7. Minun mielestäni kaikki tarvitsevat omaa, velvollisuuksista vapaata aikaa, oli sitten lapsia tai ei. Akkuja pitää päästä lataamaan muutenkin kuin nukkuessa. Stressi on normaali reaktio, jos koko ajan joutuu huolehtimaan muiden (ml. omien lasten) asioista ilman hengähdystaukoja. Sinusta saamani vaikutelman perusteella sinä et ole mitenkään ylenmäärin stressiherkkä.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Hyvä analyysi ;-) On totta, että mun pinnani ja jaksuni venyy aika pitkälle, mutta rajansa silläkin näköjään on. Toisaalta olen stressini ja ahdistuksen keskellä äärimmäisen ratkaisukeskeinen myös. Nytkin otin jo askeleen siihen suuntaan: ehdotin sähköpostilla kuopuksen isälle, että jakaisimme jatkossa loma-aikoja samassa suhteessa kun arkea, mutta käänteisesti. Saisin vähän enemmän omaa aikaa sillä konstin. Katsotaan mikä on vastaus!

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana