Sivut


maanantai 26. elokuuta 2013

Kun elefantti Kyösti puistotädin ryösti

Kävimme lauantaiulkoiluilla leikkipuistossa kuopuksen kanssa. Keli oli niin mainio että jopa minä taivuin istuskelemaan aika pitkään siellä. En nimittäin ole lainkaan hiekkalaatikkoihmisiä. Tai sain siitä niin tarpeekseeni esikoisen ollessa pieni, etten ole oikein toipunut vieläkään. Esikoinen oli lyhytpinnainen ja tyytymätön lapsi ja edes jonkinlaisen koti- ja mielenrauhan säilyttääkseni raijasin perseeni hänet kaksi kertaa päivässä ulos, yleensä läheiseen leikkipuistoon. Satoi tai paistoi, tuuli tai pakkasti, aina, paitsi silloin jos olimme sairaana. Kaksi kertaa päivässä. Kun rupesimme suunnittelemaan yhteisen lapsen tekemistä kuopuksen isän kanssa, minä paitsi tein selväksi, että jaamme hoidon tasan, kerroin myös sen, että diiliin ei kuulu sekunttiakaan leikkipuistossa istuskelua. Se olisi isän hommaa, yksiselitteisesti. Olen osani saanut ja tehnyt.






Kuopuksen leikkiessä katselin ympälleni ja koitin kovasti välttää katkeroitumista. Jos emme olisi asuneet homeasunnossa ja altistuneet, olisimme jo aikaa sitten muuttaneet vaikkapa leikkikentän viereiseen taloon vuokralla. Tai olisin jo löytänyt ja ostanut oman jota sisustaisin ja maksaisin. Joka tapauksessa olisin autoton ja paremmissa varoissa. Joskus meinaa vituttaa. Sitten on pakko koittaa olla ajattelematta tai etsiä edes jotain hyvää tämän hetkisestä tilanteesta. Ja onhan sitä, toki. Kotimme on todella rauhallisella paikalla ja naapurit ovat mukavia. Terassimme on ihana ja viihdyn täällä mainiosti. Ystävä asuu lähellä ja voi siksi tulla tämän tästä vaikkapa juomaan viiniä kanssani. Niin, ja enpähän vahingossakaan päädy asuntoon, joka olisi epäterveellinen meille. Siis enää. Äh. Muihin aiheisiin...

Tiedättekö mikä on minusta vihonviimeisin marja poimia? Tyrni! Ja arvatkaapa mitä olimme eilen poimimassa? Niinpä niin... Mutta kyllä se piina sitten on sen arvoista, kun voi pitkin talvea napsia pakkasesta tätä vitamiinipommia. Ja mikä tahansa peittoaa siivoamisen. Äitilläni ja hänen miehellään on lupa käydä verottamassa tuttavien satoisia tyrnipensaita ja mekin pääsimme apajille. Sen verran kivuliasta ja hidasta homma on, että hirveän pitkään sitä ei pysty tekemään. Saimme silti oivan annoksen tyrnejä pakkaseen äitini, hänen miehensä ja talon emännän suosiollisella avustuksella. Kaikki keräsivät saaliinsa meidän astioihimme. Ihanaa! Pojatkin kiitettävästi osallistuivat. Isäni oli lisäksi poiminut mustikoita, joten nyt on ainakin vähän marjoja talven varalle. Luomumansikoita emme valitettavasti tänä vuonna saaneet lainkaan.

***

Muistaako kukaan otsikon kirjaa?

2 kommenttia:

  1. En ole minäkään hiekkalaatikkoihminen, mutta onko kukaan aikuinen? Taitaa olla semmoinen urbaanilegenda :D

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on myytti, sanoisi kuopus (tai siis lainaisi Ica Age -elokuvaa, tapansa mukaan). Mutta onneksi nää on jo niin isoja ettei juur tarvikaan. Varsinkin sulla ;-)

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana