Kävimme kuopuksen kanssa perjantaina katsomassa oivan klassikon, Uspenskin Fedja-setä, kissa ja koira -näytelmän. Minä rakastin sitä pienenä ja pääsin väijymään sen silloin teatteriin kaksi kertaa. Olisikohan ollut koulun kanssa toinen, emme muistaneet varmaksi äitini kanssa. Mutta sen muistan, että vaadin ehdottomasti saada ottaa kirjan mukaan esitykseen. Siellä sitten istuin tomerana kirja sylissä asiantuntijan ottein. Niinpä minua ei haitannut lainkaan, kun kuopuksen isä ei alkuviikosta saanut lippuja näytelmään vaan sovimme, että minä vien pojan sinne. Ihanaa katsoa tasokasta lastenteatteria, koska sellaista oli todellakin tällä kertaa tarjolla. Aina ei nimittäin ole.
Kuva käsiohjelmasta |
Hahmot olivat valloittavia, ihanan eläimellisiä, osa jopa aivan loistavasti näyteltyjä ja juoni sopivan uskollinen ihanalle alkuperäiselle. Semminkin, kun kuopus oli juuri innostunut kuuntelemaan tarinaa äänikirjana ja hän vertasi repliikkejä siihen kun muisti niitä sanasta sanaan. Kelpasi hänelle, kelpasi minulle. Mainio ilta! Lauantaina olisi ollut vielä lastenkonsertti tarjolla toisessa lähikaupungissamme, mutta rajansa kaikella, kulttuurillakin. Kuopus on nyt niin vähän aikaa kotona, että pitää vähän himmailla ja oleskellakin vaan. Varsinkin, kun tuppaavat isänsä kanssa viettämään aika vauhdikasta aikaa aina yhdessä ollessaan.
Kesäteatterissa käyminen on ihan normaali harrastus, se taas vissiin ei, että kolmenkymmenen asteen helteellä rupeaa kudotuttamaan. Viime kesänä ei liiemmälti helteitä ollut, mutta muistan aloittaneeni oikein raskasta villatakkia kuumalla ilmalla. Sille kävi sittemmin huonosti. Ensimmäisiä muistikuvia Pepponesta minulla on, kun hän anteeksipyydellen hihitteli miniatyyriksi huovuttamaani takkia. Nauratti minua itseänikin, sitten kun lakkasi vituttamasta. Tämänkertaista tekelettä en voi pilata pesukoneessa koska se ei ole villaa. Mutta kyllä minä sille jotain keksin, jahka valmistuu. Jos valmistuu...