Sivut


torstai 28. helmikuuta 2013

Himot ne on hiirelläkin

No niin, nyt kun tälle linjalle lähdettiin, niin antaa mennä. Olen lukuisia kertoja aiemminkin ihmetellyt, mitä libidolleni on tapahtunut. Herääkö se jo tämän kevään tullen? Viime keväänä kuului vaan hentoa kuorsausta. Nyt on pienen pieniä merkkejä ilmassa: miten minä muka aina onnistun katsomaan bloggerin päivittäistä kävijämäärää siinä kohtaa, kun teitä on käynyt 69, kysyn vaan. Unielämäni on muutumassa aika villiksi, ainakin aiempaan verrattuna. Töissä yksi rakennusmies sai polveni veteliksi. Harmi, että ikää oli vasta puolet omastani. Jopa aamupalani vinoili minulle tässä eräänä päivänä.




Uusi idolini Ally McBeal ei ainakaan helpota oloani. Ilmapiiri heidän hullussa toimistossaan on aika sähköinen. Puhumattakaan niistä lukuisista lempinimistä, joita siinä huomaamattaan oppii. Joystickin olen kuullut, ja kyllä, voihan sitä miestä ohjailla tuotakin kautta ja oi, iloahan se tuottaa muillekin, parhaassa tapauksessa. Dumstick sitä vastoin oli uutta. No, toisaalta se, että on viettiensä vietävänä, voi antaa vähän "tyhmän" vaikutelman. "That little bold helmethead" sai siiderin purskahtamaan rinnoille rinnuksille. Mahtava kielikylpy. Kyllä viihde on opettavaista. Niin, voitte ehkä kysyä, mihin tämä kaikki johtaa?

No tietysti siihen eiliseen nuuskimiseen. Voi paska, sanon minä. Miksi, oi miksi minusta tulee aina hermostuneena höpsö höpöttäjä? Silloin on kyllä aika vaikea tehdä vaikutusta yhtään keneenkään. Mies oli edelleen aivan ihana. Tarjosi minulle Tramalia. Onkohan se hyvä merkki?!?

***

Vahvin lääkitys. Niin, tuossa yllähän se jo tulikin. Olin suunnitellut taidokasta aasinsiltaa tähän päivän sanaan, mutta elämä yllättää, eikä tarvinutkaan.

***

Vielä niistä himoista. Minulle tulee taas mahtavia kommentteja vanhoihin raapustuksiini. Ensin sain kehuja siitä kirjoituksesta, jossa esikoinen pyytää katsomaan isoja mu..urahaisia ja sitten linkin klamydiatestisivulle. Lisäksi tarjotaan halpoja lainoja huonoon rahatilanteeseen ja vinkkejä painonhallintaan. Huokaus.

Tämä seuraava on tähän mennessä saamistani paras:

"På knull κontakt kan single finne oppegående sexρaгtnегe 
som kun er ute etter erotiskе eventyr, og ԁette med noen som dеlеr 
ѕamme ρreferansеr sοm dеm.

Sіԁen har virkelіg fοгаnԁret livet mitt og jeg er veldig glad fοr det.
Hvіs ԁu ønsker dеg et eventyг mеd en sеxpаrtner, så ta 
turen til knull kontakt."


Noissa hommissa ei liene haitaksi, että minun norjani on vähän ruosteessa?

keskiviikko 27. helmikuuta 2013

Näin kuvaat papanan

Vaarallinen päivä tiedossa. Ei, en aio kuvata papanaa vaan haistella  - joo, ei, en sitä papanaa - vaan yhtä miestä! Toivottavasti se mies pitää minua edelleenkin ihanana sen jälkeenkin. Siis haistelun. Sniiifff. Mies on valokuvaaja, joka on erikoistunut luontokuvaukseen, ja näissä merkeissä tulee työmaalleni käymään tänään. (Minäkin vain käväisen siellä, kiitos kaikille, jotka jo huolestuitte keuhkokuumeeni vuoksi. Se on muuten jo antibioottien ansiosta paljon parempi, onneksi. Tulehdusarvot ja kuumekin ovat jo laskeneet.) Miten sattuikin, että löysin tähän aiheeseen sopivan artikkelin: Luontokuvaaja haisee vaaralta. Tai jotain sinnepäin. Hmm, katsotaan miten vaarallista tästä tulee.


Oli tuolla se papanakin, ihan varmasti oli!


Tuo otsikkoni. Se löytyi oikeasti myös luontokuvausta käsittelevän juttusarjan otsikkojen joukosta. Maailma on mielenkiintoinen paikka! (Muuten hyvä juttu, mutta minä itse en käyttäisi tämän aiheen yhteydessä sanontaa "mikäli nälkä kasvaa syödessä", niin kuin tuo toimittaja artikkelin lopussa teki. Yök.)

Luontokuvauksesta luontoon, vielä ihan pikaisesti. Eilen tippui vettä räystäältä ja ajoin täysin kuivaa tietä pitkin naapurikunnan terveysasemalle. Kevät kevät kevät kevät!

***

Lapsuusmuisto. No niin, asiaan. Niitä löytyy jo täältä, mutta josko jokunen uusikin mieleen pulpahtaisi?

Minä rakastin palavasti Dannyä. Niin palavasti, että saksin FinnHits-levyjen kansista hänen kuvansa irti, että voisin kuljettaa niitä aina mukanani. Ne kulkivat kirjekuoressa, jonka päälle oli kirjoitettu: Dannyn kuljetuskuori. Taisi siinä jokunen sydänkin olla. Jostain syystä vanhempani eivät oikein ilahtuneet levynkansiterrorismistani.

Meidän suvussa kulkee matemaattista lahjakkuutta, ja muistan, kun tuttavaperheen opettajaksi opiskeleva isä kerran päätti testata oppisinko neliöjuuret. Se oli ihan mahtava leikki ja nautin, kun tehtävät kävivät haastavammaksi. Sitä en ymmärtänyt, että mitä kummallista asiassa aikuisten mielestä oli. Olin vissiin kuuden-seitsemän vanha.

Samoilla kulmilla melkein sain ensimmäisen pusun. Jari-niminen poika olisi halunnut pussata, mutta pakenin kaverin parvelle ja pidin häntä loitolla sieltä käsin. Olen aina ollut hyvä näissä "leiki vaikeasti tavoiteltavaa" -jutuissa. Tapasin saman tyypin parikymppisinä festareilla ja arvatkaapa mitä: taas se yritti päästä pussaamaan. Missähän sekin tyyppi nyt on? Huhuu!

tiistai 26. helmikuuta 2013

Anttila nyt ampaisee...

Ei voi mitään, päivän sanasta tulee mieleen tuo otsikon ihana laulu. Kyllä se kirmaa sen lisäksi, että se ampaisee, uskokaa pois! Sain Konnadonnalta haasteen, johon tartun taas innokkaasti, vaikkakin viiveellä. Minun tapani käsitellä Neon Tarina päivässä -juttuja saattaa vaikuttaa satunnaiselta, mutta uskokaa tai älkää, kaikki on - kröhöm -  loppuun asti harkittua. Niin tämäkin. Viisi omituista tapaa. Hmm, minäkin koen olevani ssuht koht norrmaali, mutta katsotaanpa:

1. Olen värineurootikko. Ja tosi tarkka pukeutumisestani, mietin korut, kengät, kaikki sointumaan yhteen. (Se, että tukka on mitenkuten ja helmatkin saattavat repsottaa, on sitten ihan toinen juttu...) Kotona tosin hiihtelen missä sattuu retkuissa. Tai sitten possupuvussani. Mutta villasukat pitää olla sävy sävyyn. Kotonakin.

2. Haluaisin olla kuin Ally McBeal. En yhtä neuroottinen, mutta yhtä spontaani, tavallaan estoton, hyvä suustani ja mahtava tanssiinheittäytyjä. Mutta en ole, olen hillitty ja arkakin joissain tilanteissa. No, ehkä pieni ripaus Allyä riittäisi minulle...

3. En osaa kävellä sisällä kengät jalassa. En edes sisäkengät. Töissä kuljen jarrupaloilla varustetuilla sisätossuilla - niitä on aika montaa väriä, sävy sävyyn kaikkien vaatteideni kanssa - ja säikyttelen kollegoitani, kun pääsen selän taakse äänettömästi.

4. Minulle tulee (muistaakseni) oikein hyvän seksin jälkeen pakottava halu juosta ulos ja huutaa koko maailmalle, että "Minä olen saanut". En ole VIELÄ tehnyt sitä, mutta ehkä jonain päivänä.







5. Ja viimeisenä, mutta ei vähäisempänä voin tunnustaa teille, että olen liian outo jopa psykoterapeutille. Ihan tosi. Kun esikoisen vauva-aikana väsähdin huonosti nukkuvan lapsen kanssa, sain Ensikodilta apua. Asustelimmekin siellä jonkin aikaa ja laitoimme unirytmiä kuntoon. Samalla sain levätä ja opetella äitiyttä muutenkin. Vielä pitkään takaisin kotiin muutettuamme kävimme päiväryhmissä ja tapaamisissa ja ne kokemukset ovat muokanneet minusta tällaisen äidin kun nyt olen.

Mutta se psykoterapeutti. Sain tuota kautta mahdollisuuden penkoa omaa lapsuuttani ja kokeilla terapiaa. Tarkoitus oli käydä kolme tunnustelukäyntiä, joiden aikana huomaisimme syntyykö meille terapiasuhdetta vai ei. Ei syntynyt. Minä olin jo ensimmäisen käynnin puolivälissä varma, että terapeutti on hullu, en minä, joten se jäi sitten siihen. Paitsi että hän oli Mr Freudin ylin ystävä ja varma siitä että kaikki johtuu äidistä, hän ei pystynyt käsittelemään tekemiäni ratkaisuja ja ei ollut kaukana ettei päivitellyt niitä suureen ääneen.

Tokihan se on epätavallista tehdä lapsi tieten tahtoen yksin ja vielä homomiehen kanssa, mutta ei se ainutlaatuista saati laitonta ole. (Muumimukitarina täällä.) Terapeutti kysyi minulta muun muassa, että kuinka sinä aiot kertoa lapselle, että hänen isänsä on homo? No, eipä tuo kovin vaikeaa ole ollut - ja esikoinen on taustansa vuoksi kyllä varmasti ikäistään suvaitsevaisempi mitä minkäänlaisiin vähemmistöihin tulee.

Liian hullu terapiaan... Hihii!


Kuulkaas, te inspiroitte minua, ja se näkyy paitsi härskinä ideoiden varastamisena myös leveänä hymynä naamallani.

Kiki
Roz
Neo
- S -
Peppone

Ottakaa tai jättäkää!


***

Kirmata. Katsokaa nyt tuota kuvaa: tyttö selvästi kirmaa!

maanantai 25. helmikuuta 2013

Pieni tytön tylleröinen

Toivon kovasti, että en pahoita kenenkään mieltä, mutta en voi olla laittamatta lusikkaani tähän soppaan. Tai koukkua tähän ...hmmm... isoäidinneliöön? Täällä Blogistaniassa on vast ikään muisteltu kouluaikaisia näytelmiä. - S - joutui tahtomattaan Mariaksi ja "pönöttämään sen typerän Joosefin vieressä" vaikka olisi halunnut olla enkeli. Roz taas oli kultaisten kiharoidensa ansiosta aina itseoikeutettu herran enkeli eikä tykännyt siitä yhtään. Lukiossa tämä taivaallinen sotajoukko sitten vaihtoi kostoksi enkelilookin nahkaan ja niitteihin. Mitä ihania tarinoita!

Niistäpä minulle juontui mieleeni opistoaikaiset pikkujoulut, joissa näin hulvattomimman version Tiernapojista ikinä. Voitte ehkä kuvitella opettajien ilmeet, kun miekat ensimmäistä kertaa kohotetaan toisiaan vasten ja paljastuu, että miekkojen sijaan pojat pitelivät hieromasauvoja. ISOJA hieromasauvoja. Nämä neljä lauloivat kuin enkelit ja pokka piti ihan koko esityksen ajan, vaikka yleisö repeili. Eikä vähiten siinä kohtaa melkein lopussa, kun Herodes improvisoi "tuosta ulos, tuosta sisään" -kohdan härskeillä miekan liikkeillä, tai kun miekat vihdoin päätetään yksissä tuumin laittaa tuppeen.




Tiernapojat on oikeasti ihana ja kaunis joulutraditio ja rakastan sitä todella. Laulutkin ovat niin kauniita. Sain tehdä kauan töitä, että opistoaikaisen version jälkeen pystyin nauttimaan siitä ilman häiritseviä mielikuvia. Nuo ylläolevan videon kaverit auttoivat siinä kovasti. (Kakkososa löytyy Youtubesta myös.) Minä en muista päässeeni joulukuvaelmaan, mutta olen näytellyt Pilliä tai Pullaa Pekka Töpöhännässä ja Pieni tytön tylleröinen -esityksessä mustikkaa. Olisin tietysti halunnut olla joko tytön tylleröinen tai edes Sinipiika, joka pääsi hyppelemään tytön kanssa lavan keskelle, mutta mustikka mikä mustikka. Äh!


***

Koukku. Rakastan sellaista huumoria, jossa on joku koukku.

Arvatkaapa mitä muuta: minulla on keuhkokuume. Ei ihme, jos olen ollut vähän huonossa hapessa viime aikoina.

sunnuntai 24. helmikuuta 2013

Negatiivista ajattelua

Löysin tämän haasteen Saint Peppone -blogista, mutta alun alkaen kaiken negatiivisen alku ja juuri on Polga, Malmin Polgara, joka alati jaksaa ilahduttaa minua bloginsa nimellä Tunnustan elähtäneeni. Vaikka tuo ilahduttaminen ei kyllä sovi teemaan nyt lainkaan. Eikä negatiivisuus minulle, mutta ainahan sitä voi koittaa jos vanha koiras oppisi uusia temppuja. Ei kun naaras. Siis asiaan:

1. Milloin lapsena muistat pettyneesi ensimmäisen kerran ja mihin.

Minä olin joka sunnuntai pettynyt, kun kaikki - ihan kaikki - kaikkosivat ulkoleikeistä sisälle katsomaan Pieni talo Preerialla -sarjaa. Olin sitä mieltä, että moinen on ajanhukkaa. Ylenmääräisestä television katselusta olen edelleenkin samaa mieltä kuin kymmenen vuotiaana.

2. Mikä oli inhokkiruokasi tuolloin?

Tilliliha. Läskisoosi. Grillikyljet. Oikeastaan kaikki lihapitoinen. Totesin pienenä, että en syö tuota jos siinä on "läskiä tai liukasta". Ja kasvissyöjähän minusta sitten tulikin.

3. Entäpä inhokkiruokasi nyt?

Kyllä se on joku epäonnistunut eines. En ole enää vuosiin niitä syönyt, mutta muistaakseni kasvislasagne oli ihan hirveää. Ja kasviskiusaus. Yök.

4.-5. Mikä sinusta piti tulla isona?

Juuri se mikä olenkin.

Minä en kyllä ansaitse tätä, mutta komeilkoon täällä kuitenkin!


6. Milloin viimeksi olit ilkeä ja kenelle?

Varmaan kuopuksen isälle. Hän ansaitsi sen ;-)

7. Milloin käytit viimeksi hyväksi jotain toista ihmistä ja miten?

En harrasta sitä. Ehkä nuorempana tarjoilutin aika hanakasti miehillä juomani. Ihan tieten tahtoen. Enkä antanut vastineeksi vastinetta.

8. Oletko kieltäytynyt tekemästä jotain vaikka toisaalta mieli tekisi?

Olen koittanut opetella laittamaan rajoja työmaalla, siis suhteessa pomooni. Joskus tekisi mieli joustaa vain siksi, että joku homma kävisi minulta paljon näppärämmin.

9. Ankea päivä, mitä teet?

Nostan pyrstön pystyyn ja koitan ajatella positiivisesti. Tiedän, olen varmaan ihan hirveän ärsyttävä ihminen!

10. Onko mielestäsi syytä negailla asioita, ja jos, millaisia?

Jos joku on kohdellut minua epäoikeudenmukaisesti saatan puuskuttaa sitä yhdelle jos toisellekin ystävälleni lukuisten kirosanojen siivittämänä. Sillä tavoin saan se ulos itsestäni.


***


Lennosta. Näihin vastasin ihan lennosta. Ja tämänkin bongasin: ei ihme, jos mieli on maassa, kun talvi on ollut pimein ja pilvisin 50 vuoteen. Siis pimein ja pilvisin koko elinaikanani. Aurinkoa tänne ja heti!!!

lauantai 23. helmikuuta 2013

Mutsin kaa

Katja Project Mama -blogista heitti universumiin kumman kaa -tyyppisen haasteen Mutsin kaa. Pakko kopata lauantai-illan piristykseksi. Kuume nousee taas ja minulla hajoaa kyllä ihan kohta pää. Mutta asiaan:


1. Synnytys vai rintatulehdus? 

Rintatulehdus. Synnytyksestä on jo kokemuksia, tämä olisi uutta. Sitä paitsi en ottaisi mistään hinnasta enää vauvaa tähän taloon, en en en en!

2. Aurinkolasit vessanpöntössä vai luottokortti jääkaapin alla?

Aurinkolasit vessanpöntössä. Kaikkea muuta sieltä on jo kalastettukin, mutta ei vielä näitä.

3. Kersalle silmätulehdusvoide molempiin silmiin vai suppo keskellä yötä?

Suppo, ehdottomasti. Pää pyörii villimmin kuin peppu.

4. Lapsettoman ajan tissit vai vyötärö?

Vyötärö. Tisseistä en luopuisi enää mistään hinnasta, en ymmärrä miten ennen tulin toimeen ilman. Paras strategia kätkeä vatsamakkarat on tarpeeksi avara kaula-aukko (ei niin avara että ne näkyy sitä kautta...) Toisaalta jos minulla olisi SE vyötärö, voisin ehkä kulkea poolopaidassa. Olkoon silti vyötärö.

5. Juhana Vartiainen vai Jyri Häkämies?

Riippuu vähän mietitäänko luonnetta vai ulkonäköä. Aargh. No okei, menköön, Vartiainen, kokonaan sen torkkupeiton alla. Näkymättömissä. Ilman minua.

6. Punkku loppu vai suklaa loppu?

Suklaa. Ehdottomasti. Sitä saa täältä maaltakin mutta punkkua varten täytyy ajaa vähintään 35 kilometriä. Miettikääpä, kaupunkilaiset!


Kumman kaa?


7. Helteinen muumimaailma vai jäinen hiekkalaatikko?

Jäinen hiekkalaatikko. Siellä olisi taatusti tarpeeksi rauhallista ja hiljaista introvertille luonteelleni.

8. Räkätahra mustassa neuletakissa vai kakkaa sormuksen alla?

Räkä. Sitä sattuu nykyäänkin, vaikka lapset on jo isoja. Joskus se on omaakin...

9. Kunnon krapula vai noro?

Kunnon krapula. Tosin samoin kuin kohdassa yksi voi olla etten tiedä mistä puhun. Minulle ei tule kunnon krapulaa. Ei koskaan.

10. Jaxuhalit vai plussatuulet?

Uuh, ihan mitä muuta tahansa kuin jaxuhalit.

11. Tunnin kuolapäikkärit vai ilmainen jalkahoito?

Päiväunet, ehdottomasti. Ja sitten kahvi ja keksi, tai suklaa, jollei se ole loppu.

***

"Soinko minä kuin säkkipilli?" kysyi kuopus minulta sellainen vaaleansininen nipistin nenässä, jota käytän, kun mittaan pef-arvoja. Esikoinen lähti Lappiin ja olemme kuopuksen kanssa kahden. Ei varmasti tarvitse kertoa enempää...

Nyt sai uusioneiti haastajan: naisitsellinen. Wow, kiitos Omapäinen arkeilija, minä luulen, että olen tästä päivästä lähtien naisitsellinen.

In the cage

Tiedättekö, joskus tämä sairaus saa minut tuntemaan kuin eläisin häkissä. Kun olen heikoimmillani, liki jokainen käynti ulkomaailmassa aiheuttaa jonkinlaisia oireita. Toisinaan saan oireita myös kotiimme tulevista asioista: esikoisen koulupapereista tai kuopuksen vaatteista, kun hän tulee tarhasta. Ystävän hajuvedestä. Melkein mistä vaan. Tämä ei parane koskaan kokonaan. Onneksi olen koti-ihminen, ja onneksi kotimme on puhdas.

Jos minulle puuhastelu, kylästely, harrastaminen ja vaikkapa shoppailu olisivat parasta mitä tiedän, saattaisin masentua vakavasti. Kyllä minua joskus masentaakin, ja pahimpina päivinä, kun olen kovin kipeä, hoitelen kodin ja lapset vaikka joka paikkaa särkee ja olo on kauhea, olen sitä mieltä, että tämä on yhtä paskaa. Elämä. Epäreilua. Selviytymistaistoa päivästä toiseen. Sitä tunnetta ei voi jakaa kenenkään muun kuin toisen yhtä pahasti altistuneen kanssa. Sitä ei voi muuten ymmärtää.

Masentaa ja huolestuttaa oma sekä lasten tulevaisuus. Kuopus ei vielä ole pahasti oireillut, mutta syksyllä hän menee kouluun jonka esikoinen joutui jättämään kesken. Esikoinen taas käy yläastetta ja ilmeisesti vielä lukionkin antihistamiinien voimalla. Siitä huolimatta hän saa oireita ja hänelle tulee väkisinkin melko paljon poissaoloja. Entä sitten, kun hän etsii oman alansa opiskelupaikkaa? Löytyykö sellaista puhdasta? Entä työpaikka sitten? Parempi olla ajattelematta kovin paljoa. Huolehtimatta etukäteen.




Puhumattakaan omasta tulevaisuudestani. Entäpä jos tuota työpaikkaani ei saada sellaiseen kuntoon, että pystyisin siellä jatkamaan? Mitä minä sitten teen? Uudelleenkouluttaudun? Mihin työhön, millaiseen työpaikkaan - sellaiseen, jossa en saa oireita? Missä oppilaitoksessa? Vai joudunko sairas/työkyvyttömyyseläkkeelle? Alle viisikymppisenä? En pysty kovin pitkälle ajattelemaan tätäkään.

Onneksi asioista nykyään puhutaan ja jo vähän paremmin ymmärretäänkin. Olen ennenkin maininnut THL:n Reijulan tuoreen raportin eduskunnan tarkastusvaliokunnalle Rakennusten kosteus- ja homevaurioista ja myös niiden aiheuttamista terveyshaitoista. Hyvä, että asioille edes yritetään tehdä jotain.

(Lähinnä minua itseäni varten ja muistiin lausunto ja vastine Reijulan raporttiin Allergia- ja Astmaliitolta täältä ja Hometalkoot-hankkeelta täältä.)


***

Häkki. Älkää hyvät ihmiset altistuko. Ettehän vähättele homeongelmia? Älkääkä koskaan vähätelkö kenenkään altistusta, kävisikö?

perjantai 22. helmikuuta 2013

Osaa se muutakin kuin leipoa

Minun tulee useammin kerrottua kuopuksesta, kun hän nyt vaan on niin hulvaton tyyppi. Mutta saa esikoinenkin minut yllätettyä tasaisin väliajoin. Tiedänhän minä, että hän on fiksu ja älykäs, ajatteleva poika, mutta sain siitä taas muistutuksen, kun lueskelin hänen koulutehtäviään. Teen sitä ihan liian harvoin, koska esikoinen on aina hoitanut koulunkäynnin itsenäisesti ja ilman apua, ilman muistutteluja ja ilman, että tarvitsee kysyä onko läksyt tehty. Otin heti alusta alkaen sen linjan, että koulua käy hän, ja jos hommat jää rästiin, myös vastuun kantaa hän. Autan tarvittaessa, tietenkin, mutta usein näitä tilanteita ei ole tullut. Toki tiedän, että kaikkien kohdalla tämä ei toimi ainakaan ala-asteella, koska lapset ovat niin erilaisia vaikkapa itseohjautuvuuden suhteen.

Nykyään esikoinen tekee läksyt "läksykerhossa", joka sivumennen sanoen on aivan timanttinen idea. Sinne kokoonnutaan vapaaehtoisesti koulun jälkeen, paikalla on koulunkäyntiavustaja, joka auttaa tehtävissä, kuulustelee koealueita ja sen sellaista. Lisäksi nuoret juovat teetä ja kahvia, juttelevat ja pitävät hauskaa. En muista milloin meille olisi jäänyt kotiin läksyjä taikka edes kokeeseen lukemista. Esikoinen ON erityistapaus, tiedän. Ja siksi huomaan välillä, etten ole lainkaan kartalla hänen koulunkäynnistään. Enkä ole siitä lainkaan ylpeä!



Nyt kuitenkin sain luettavaksi sekä äidinkielen että elämänkatsomustiedon tehtävät.
Voi hitsi, tätä pitää tehdä useammin! Et:n tehtävässä pohdittiin sotaa. "Millaisissa tilanteissa sota voisi mielestäsi olla oikeutettu? Vai onko se aina väärin?" Olen kasvattanut pasifistin: "Ei missään tilanteissa. Ihmisten pitäisi osata istua pöydän ääressä, juoda kahvia, ja sopia asioista suullisesti" kirjoitti 8-luokkalainen poikani.

Äidinkielen elokuva-analyysissä poika kertoo, että "Mielestäni elokuva yritää sanoa, että jotkut yhtiöt tekevät mitä vaan menestyäkseen ... kun taas jotkut yhtiöt välittävät rahan lisäksi myös luonnosta, muista ihmisistä jne. Tuotemerkit ovat ihmisten aikaan-saannosta, eli on ihmisiä, joita kiinnostaa vain raha, ja ihmisiä, jotka ajattelevat myös muita kuin itseään. Näin on aina ollut, ja tulee aina olemaan." Amen to that!

***

Tottumus. Tottumus on toinen luonto. Joskus on hyvä vähän ravistella niitä iänikuisia tapojaan, toimintamallejaan ja ajatuksiaankin, eikä vaan? Aivotutkijatkin ovat sitä mieltä.

Siispä erilaista viikonloppua!

torstai 21. helmikuuta 2013

En aio hiihtää hiihtolomalla

No niin, tänään on taas se päivä, kun kuopus menee isälleen. Tällä kertaa hän tulee jo perjantaina takaisin ja sitten meillä alkaakin hiihtoloma. Esikoinen lähtee kaverin perheen matkaan viikoksi Ylläkselle laskettelemaan heti lauantaina ja me saamme kuopuksen kanssa harvinaista kahdenkeskistä aikaa. Minä olen lomalla tiistaihin asti, jolloin kuopus lähtee hiihtoloman viettoon isänsä kanssa. Vaikka olen töissä keskiviikosta perjantaihin, on minulla silti siinä ohessa omaa aikaa ruhtinaalliset neljä päivää. Neljä päivää ilman kumpaakaan lasta. Arvatkaa mitä? Olen haltioissani!


Tein kollaasin viime lauantain pysähdykseltämme.
Minusta nämä kuvat voisivat varsin hyvin olla Vienan Karjalasta
sen sijaan, että ne ovat Suomesta, autioituneelta maaseudulta.


Tämä sairastelu ja arjen pyörittäminen kipeänä tai puolikuntoisena on imenyt minusta mehut ihan totaalisesti. Olo on yhtä harmaa kuin nuo kuvat tuossa yllä. Se kuormittaa vielä erityisesti, kun muistan edelleen niin hirvittävän selvästi, millaista se oli, kun asuimme hometalossa ja sairastelin yhtenään. Kamalinta ei ollut itse sairastelu, vaikka sekin oli kyllä riittävän kauheaa. Jatkuvia flunssia, kuumetta, lämpöilyä, poskiontelo-tulehduksia, keuhkoputkentulehduksia, keuhkokuume, sikainfluenssaepäily, you name it. Kaikkein pahinta oli, etten sairastaessani saanut tukea ja apua puolisoltani. Olen siitä edelleenkin katkera, myönnän.

Nyt tuntuu siinä mielessä jopa keveämmältä, kun en oletakaan kenenkään auttavan. Mutta aika yksinäiseltä ja raskaalta tämä on välillä silti tuntunut. Loman aion levätä, levätä ja levätä. Kasvatan sammalta sohvannurkassa ja tuijotan Ally McBealia. Kyllä, olen jäänyt auttamattomasti koukkuun. Minä, joka en katso televisiota juuri lainkaan, innostuin tilaamaan itselleni joululahjaksi kolme tuotantokautta Allyä ja hänen sekopäisiä juristikollegoitaan. Ensimmäinen tuotantokausi on katsottu sairastellessa, kaksi vielä onneksi jäljellä. Olen koukussa ja pahasti. Eikä haittaa yhtään.

***

Olen hyvä. "Minä olen hyvä, minua tarvitaan." Meillä oli taannoin kimppakämpän keittiössä itse maalattu plakaati, jossa luki tuo teksti. Ympärille oli taideopiskelija-kämppikseni tehnyt pari eläintä koristukseksi, mutta sini-keltaraidallinen mato sai henkselit ylleen päälleen, kun jauhopussistamme löytyi matoja. Näen edelleen tuon kyltin sieluni silmillä.

keskiviikko 20. helmikuuta 2013

Sukuvika on se kun suksi ei luista

tai juttu. Paitsi että se ei pidä paikkaansa. Kuopuksella luistaa, kuten tulette huomaamaan. Minulla sen sijaan ei, joten nappasin onnellisena haasteen Konnadonnalta.

Tykkäätkö kalastaa/onkia?

Voi, minä tykkään pidellä vapaa ja tuijottaa kohoa, mutta kaikki muu siinä kalastamisessa on minulle vähän haasteellista. En pysty laittamaan matoa koukkuun enkä irroittamaan kalaa siitä...

Suuntaatko lomalla mieluummin etelään vai pohjoiseen?

Etelään, ehdottomasti!

Harrastatko urheilua tai liikuntaa? 

En. Vetoan sairauteeni ja okei, okei, laiskuuteeni.

Mikä on bravuurisi keittiössä?

Kylmäsavulohipasta. En ole tavannut vielä yhtään ihmistä, joka ei vaipuisi nirvanaan sitä syötyään.

Oletko Milli-Ville vai Suunnilleen-Sulo?

Olen tosi suloinen ja kehityskelpoinen Suunnilleen-Sulo!
Todistuskappale: tuo kuusi seisoo edelleen terassillamme. Toisaalta riisuin siitä koristeet ja se tosiaan seisoo, toisin kuin viime vuonna...



Kaupunki vai maaseutu?

Maaseutu, ehdottomasti. Kaupunki lyhyen matkan (30-60 km) päässä on luksusta.

Ketä julkkista muistutat eniten?

Kerran töissä yksi yhteistyökumppani sanoi, että olen jonkun suomalaisen naisnäyttelijän näköinen. Koska en katso televisiota, minulle ei koskaan selvinnyt kuka se oli. Tai selvisi, mutta unohdin sen sitten samantien. Joku ihan hirveän kaunis ja ihana se kyllä varmaan oli. Mutta koska en muista nimeä, vastataan, että Jussi Vatasta.

Käytkö lavatansseissa?

Tallomassa miesten varpaita? En.

Lempipaikkasi?

Koti. Niin se vaan on. Sohva talvella ja terassi kesällä.

Jos saisit kymppitonnin, mitä sillä tekisit?

Ostaisin pullon sampanjaa juhlistaakseni sitä ystävän kanssa. Loput pistäisin jemmaan mahdollisesti joskus löytyvää Omaa Majaa ja käsirahaa varten.

Minkä taidon haluaisit vielä oppia?

Haluaisin oppia ompelemaan ompelukoneella. Ehkä sitten eläkkeellä? Ompelen niitä rastamummon hippivaatteita.


***

Aikojen alussa. Oli vissiin se jumala. Tai Jumala. Ainakin joidenkin mielestä.

Eilen aamupalapöydässä minut mykistettiin jälleen aivan täysin. Olin vaihtanut kuopuksen vitamiinitabletin toisenlaiseen ja siitäkös nurina ja narina alkoi. Olin jo ihan kyllästynyt aiheeseen, kun sanoin
"Syö se nyt vaan, katotaan huomenna asiaa uudelleen".
"Ai kokonaisenako?" kysyi Kuopus.
"Äh, ei kukaan sanonut mitään kokonaisena syömisestä, älä närpytä mulle!"
"Sanoipas. Jumala!"
?!?

Samana aamuna vessanpöntöltä, kauniilla kirjakielellä. Kerrotakoon vielä, että minulla oli pinkki possupukuni päällä. No onhan siinä taskut, mutta kuitenkin...

"Onko sinulla jotain rahaa taskussasi?"
"Tän puvunko? Ei."
"Onpas, minä näen sen sinun kasvoistasi. Koska sinä hymyilet niin salaperäisesti."

Koitapa itse pysyä vakavana, kun tuommoinen tyyppi asustelee saman katon alla!

tiistai 19. helmikuuta 2013

Me, myself and I

Perjantain kirjoituksessa ähkin lyhyesti työasioita. Nyt saatte vähän laveamman katsauksen. Koitan pitää kirosanat minimissä, vaikka oikeasti raivostuttaa niin, että päälaki meinaa räjähtää. Taustaa: olen paitsi työterveyden kautta selvittämässä tätä sisäilmahässäkkää työpaikallani siksi, että saan oireita, mutta on minulla toinenkin keskeinen rooli: olen johtajana omassa puljussani. Asianosainen, siis, ainakin kahdella tavalla. Palaverissa todettiin, että työmaalle tilataan keräimet, joilla otetaan ilmanäytteet muutamasta paikasta. Mutta ennen kun sitä kannattaa tehdä, korjataan muutama juttu, jotka ilmanvaihtokanavien tarkastuksessa ilmenivät. Ja siitähän tulikin mielenkiintoinen soppa.

Ilmanvaihtokanavien tutkailija kävi kertomatta mitä tekee ja miksi. Raportin tarkastuksesta sain vasta erikseen pyytämällä. Pyysin myös selkokielistä tietoa siitä mitä aiotaan tehdä, mutta en ole saanut vastausta. Viime viikolla sen sijaan, kun tulin sairaslomalta töihin, oli hommat jo täydessä käynnissä. Ilman, että minulle oli ilmoitettu mitään. Koitin kysellä remonttimiehiltä mitä tekevät ja millaisella aikataululla ja kuulin, että joudumme laittamaan putiikkimme kolmeksi päiväksi kiinni. Kuulin myös päivämäärät. Jo kahden viikon päästä! Mutta arvatkaapa mitä? Virallista tietoa tästä minulle ei ole tullut vieläkään. Tiedonkulku on aivan järkyttävän huonoa ja minun on vaikea olla "hyvä pomo" ja informoida kollegoitani ja asiakkaitani, kun itsekin olen pihalla kuin lumiukko.

Ja sen lisäksi huonossa hapessa. Se, että työskentelen remontin keskellä, on ehkä hulluinta mitä voin tässä tilanteessa tehdä. Nyt voin toki lähteä etätöihin hyvin pian työmaalle tultuani, mutta torstain iltavuorossa tätä mahdollisuutta ei luonnollisestikaan ollut. Olen myös sitä mieltä, ettei se avattujen kattolevyjen keskellä työskenteleminen tee kenellekään hyvää, oli astmaa tai altistusta eli ei. Minua syö aivan suunnattomasti tällainen välinpitämättömyys tai ajattelemattomuus - en ole varma kumpaa se on. Eilen sitten otin puhelimen kauniiseen käteen ja koitin kysellä mieltäni askarruttavia kysymyksiä. Ihan valmista ei tullut silläkään tavalla.




Mutta jotain ihanaakin tapahtui tässä vasta töissä: minulle soitti 76-vuotias taiteilija ja sai liikuttumaan. Mies on alun alkaen poliittinen pakolainen, mutta elänyt Suomessa jo 40 vuotta. Puheesta, vaikkakin kaiken kaikkiaan erittäin kaunista ja vivahteikasta suomen kieltä, kuuluu venäläistyyppinen laulava aksentti. Ja se epätyypillinen lämpö ja kullittelu... Oih! "Kuinka haluan sinua nyt hämmästyttää, Marjaana kulta!" - alkoi puhelu. Kun se sitten hengästyttävät 10 minuuttia myöhemmin loppui, olin paitsi hämmästynyt myös liikuttunut kyyneliin. "Sinä olet rakas, Marjaana. Olet oman alasi eliittiä, edustat harvinaista uteliasta ihmislajia, olet hieno ihminen. Haluan toivottaa sinulle hyvää jatkoa, kaikkea hyvää, hyvää terveyttä - olet ansainnut kaiken." Tähän väliin hän vielä luritteli pienen laulunpätkän ja sitten: "Kuulemiin."

Maailma on sittenkin, kuitenkin, kaikitenkin ihana paikka. Olisin muiskauttanut pusun tuolle herrasmiehelle, jos olisi Tampereella lauantaina vastaan tullut. Ihan varmasti olisin!


***

Minä. Minä minä minä... Sitähän tämä blogielämä paljolti on. Minulla oli illalla 37.7 lämpöä, joten tauti senkun jatkuu. Täytyy taas levätä. Olen niiiin kyllästynyt sairastamaan. Huomaan syöväni lohduksi ja liikaa. Dippaako kukaan muu juuston palasia tuorejuustoon?!?

maanantai 18. helmikuuta 2013

Toreilla ja turuilla. Eiku Tampereella

Tuli karkeloitua viikonloppuna. Tampereella. Oli kyllä virkistävä reissu. Hyppäsimme lauantaina aamupäivällä junaan ja köröttelimme hyvissä ajoin Manseen yhden pysähdyksen taktiikalla. Siitä pysähdyksestä täytyy kirjoittaa ihan oma postauksensa kuvakavalkaadin kera. Olo oli autioituneella maaseudulla kuin Vienan Karjalassa konsanaan. Tuli halpa "ulkomaanmatka". Perillä asetuimme ystävän tyttären kämppään, tytär itse oli reissussa. Fiilistelimme kreikkalaisessa ravintolassa kesäkuun reissuamme ja söimme itsemme niin ähkyiksi, että minä en meinannut saada edes henkeä. Vajosin koomankaltaiseen tilaan tunniksi, ja sitten olikin hyvä lähteä kulttuuririentoihin.




Kävimme Tampereen teatterissa katsomassa Miika Nousiaisen kirjaan pohjautuvan Vadelmavenepakolaisen. Oli todella mukavaa pitkästä aikaa käydä teatterissa ja tuo oli nappivalinta monessakin mielessä. Kun kaipaa irtiottoa arjesta, ei aina tee mieli kauheata korkeakulttuurista tai ahdistavaa taidepläjäystä. Ei toisaalta sitten liian kevyttäkään, ainakaan minun. Tämä oli sopivasti keskivaiheilta, toki sinne viihdyttävän ja keveän suuntaan kallellaan. Mutta paljon oli muutakin kuin naurun aihetta. Aika viiltävää yhteiskunnallista analyysiäkin aika ajoin ja aivan mainiot näyttelijät.

Lähestyimme kulttuurielämystä ystävän kanssa päinvastaisista näkökulmista. Hän oli lukenut kirjan ennen esitystä ja minä taas otin sen mukaani ja paluumatkalle matkalukemiseksi. Vallaton on kyllä kirjakin, ainakin näin alun perusteella. Syventää hyvin näyttämöllä nähtyä tarinaa.

Teatterin jälkeen nautimme vielä pari lasillista hyvässä seurassa. Kahdestaan. Kämpillä. Yhtään ei houkutellut hälinä ja baarit, semminkin kun jääkaapissa odotti pullo kylmää sampanjaa. Yömyöhään sen kanssa sitten vierähti, mutta kerrankos sitä. Pääasia, että ei hankittu häätöä tyttärelle, eikä kiipeilty seinille, leikitty portaissa taikka kaiteilla vaikka aikuisia ollaan ja oltais kai sitten saatu.


Ei terassitkaan houkutelleet, vielä!


***

Karkeloin. Äh, mitään karkeloitu, vanha mikä vanha!

sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Tuhti annos toisiinsa liittymättömiä tarinoita

Koska huomisen sana on sopivasti karkeloin, ja tämä viikonloppu meneekin juuri niissä merkeissä, otetaan vähän viiveellä rauhallisia tilannekuvia viime viikonvaihteesta.

Esikoinen oli toipumassa räkätaudista, kuopukseen se koitti iskeä, mutta laihoin tuloksin sillä kertaa. Myöhemmin viikolla se sitten iski, vaikka tuolla lapsella on kyllä ilmiömäinen vastustuskyky. Minä taas olen noin yleensä ottaen aika huonossa hapessa satunnaisista syistä juuri nyt, eli imuroin itseeni kaikki kulkutaudit. Niinpä otimme hyvin rauhallisesti. Tämä on ihan uutta meidän perheessä: makoilemme sohvalla ja luemme kuka mitäkin. Kuopuskin alkaa olla jo siinä iässä, että jaksaa jollei nyt lukea niin ainakin katsella sarjakuvia.



Katsokaa nyt - ihan mahtavaa! Minun kirjani oli Anna-Leena Härkösen uusin Anna-lehdessä julkaistujen kolumnien kokoelma Laskeva neitsyt ja muita kirjoituksia. Suhtauduin siihen etukäteen jotenkin varauksellisesti, mutta täytyy tunnustaa, että nautin näistä pienistä arjen kuvauksista ja itseironisistakin oivalluksista täysin siemauksin. Sisäinen kriitikkoni hiljeni jo toisen kirjoituksen kohdalla. Bongasin lukuisia ohimennen heitettyjä hulvattomia totuuksia, joita lukiessa ei voinut kun hörähdellä tai nyökytellä. "Ei miesten varaan kannata heittäytyä. Miehet ovat ihan kivoja, mutta suurinpiirtein yhtä luotettavia kuin pohjois-korealaiset kodinkoneet." Hih.


Kirja sopi hyvin yhteen asuni kanssa...


Härköselle tulee mikrotukihenkilö -sanasta mieleen kääpiökokoinen mies jota voi pitää komerossa ne ajat, kun sitä ei tarvitse. Minulle tulee mieleen edellisen työpaikkani pikkujoulut, jonne lähtiessäni loin itselleni listan. En tanssi pöydällä. En vokottele joulupukkia enkä mikrotukihenkilöä. En esittele kenellekään (varsinkaan mikrotuki- henkilölle) tilaisuutta varten ostamiani uusia rinsikoita. En juo liikaa. Onnistuin rikkomaan listastani kaikkia muita paitsi tuota pöydillätanssimiskohtaa. Enkä minä joulupukkiakaan vokotellut - muistaakseni. Keuhkokuumeen kyllä sain sillä reissulla.

***

Tuhti. Kukaan ei sitten tämän tarinan jälkeen muistuta minua siitä lasten suusta -sanonnasta, sovitaanko niin? En minä nimittäin nyt niin tuhti ole, miksi tunsin itseni saunassa kuopuksen kanssa. Poika intoutui vatvomaan erinäisiä ruumiinosiani iloisesti höpöttäen: "tissit tanssii... masu tanssii... peppu tanssii... kädetkin tanssii... (siis allit, toim.huom.) Äiti, miks kaikki sun osat hytkyy?" En tyrmistykseltäni ehtinyt saada sanaa suustani, kun poika jo jatkoi hytkyttelyä kysellen vaativasti silmät pyöreinä, välillä käsiään levitellen piirroshahmon äänellä: "Missä on diskopallo? Missä on musiikki?" Oikeasti! Tuo lapsi on synnynnäinen koomikko.

lauantai 16. helmikuuta 2013

Eilen oli huono päivä

Eilen oli tilipäivä ja meinasi ruveta ahdistamaan, kun taas tuntui, että tili tuli tili meni. Laskuja oli kertynyt todella paljon. Tämä meidän veneemme on niin kiikkerä, että pari isoa laskua kerralla saa sen melkein hörppäämään. Huokaus. Onneksi tässä tilien välissä tulee lapsilisät ja elatustuet, muuten olisin kyllä ihan helisemässä. Ajatelkaapa, puolet nettopalkastani menee vuokraan ja autoon. Lopulla sitten kaikki laskut, ruoat ja muu välttämätön. Äh.


Taas minä kaipaan niitä enkeleitä


Sekin meinaa välillä ahdistaa, etten oikein voi tehdä tälle kurjalle rahatilanteelle mitään vaikka miten haluaisin. Ainakaan toistaiseksi en ole löytänyt sitä pienempää ja halvempaa asuntoa jossa voisin olla. Kävin taas viikolla yhtä katsomassa mutta tiesin kyllä jo ennalta ettei onnistuisi. Henkeä ahdisti, repsotti yhdestä jos toisestakin paikasta ja muutenkin oli aika ankeaa. Lisäksi hintapyyntö oli ihan suhteeton kuntoon ja ikään nähden. Mutta mikään noista ei oikeasti merkkaa, vain se, että sain siellä oireita. Sielläkin. Äh.

Töissä ei ole tomu laskeutunut, päinvastoin. Kerron joskus. Äh ja köh.

Kuopuksen isä panee parastaan, että muistaisin miksi hän on ENTINEN puoliso. Anteeksi nyt miehet, mutta en ymmärrä teitä. Harrastus, jossa pingotaan kentällä pallon ja kaverin kanssa menee kaiken edelle? Jopa flunssaisen sairaan pojan? Äh ja ***kele!


***

Eilen huomasin uutisen peppuperkussionistista. Voi, vanha juttu, meillä täällä majassa tuota on harrastettu iät ja ajat. Sitä kutsutaan pyllyrummuksi.

***

Eilen. Tänään on varmaan parempi päivä. Istun junaan ja matkustan vapaalle. Nollaan pääni enkä ajattele mitään! Palaan huomenna.

perjantai 15. helmikuuta 2013

...sitä tikulla silmään...

Kiki avasi muistojen arkun ja esitteli vanhoja valokuvia. Olihan sitä pakko minunkin sitten vääntäytyä ulkovarastoon ja kaivella vähän omia albumejani. Ats-hii! Jos joskus löydän sen minulle sopivan majan ja pääsen muuttamaan, lupaan, että saatte kuvia myös nyt puuttuvilta teinivuosiltani. Siellä jossain (alimmaisten) laatikoiden kätköissä niitä täytyy olla. Phuuh. Mutta paljon on yhtymäkohtia nykyiseenkin minään näissäkin, täytyy myöntää. Esimerkiksi se, että olen suurimmassa osassa vaivautuneen näköinen. Vihaan kuvattavana oloa. Niissä joissa en näytä hapansilakkaa syöneeltä olen tod.näk. humalassa.

No niin, Marjaana 4v.
Värimaailma on sama kuin nykyisin mutta ote vielä vähän totisempi.


Ekaluokkalainen. Tukka yhtä hyvin kuin tänäkin päivänä.


Apinan sukua. Poskipussit täynnä kanaa. Otettu 70-80-luvun taitteessa.




13v iloisella 80-luvulla. Ai ei arvaa rilleistä vai?!? Itekö saksin vai oliko se isi?
Minulle tulee tästä mieleen joku Jussi Vatasen sketsihahmo.



17-vuotiaana on neito kauneimmillaan villeimmillään. Liftireissulla. "Ei toi mun pullo oo."


18-20-vuotiaana:

Taidekuvia opistoajoilta







Sormi nenässä ja nenä kainalossa


Kapakissa... mikä selittääkin luontevuuden












Sitten vielä jotain ihan muuta. 29-vuotiaana kaljuna Cannesissa esikoisen kanssa.
Siis molemmat. Kaljuja.





***

Nuotio. Kummallisesta häpeästä toivuttuani päätin, etten poltakaan noita roviolla nuotiolla. Mutta katsotaan miten niiden teini-aikojen kuvien käy jahka löytyvät...

torstai 14. helmikuuta 2013

Kotikokki täällä päivää!

Menköön tämä postaus vaikka tiistaina alkaneen ekopaaston kunniaksi. Ja sen, että kun on kotona kipeänä ei ole muuta tekemistä...

Päätin fiilistellä kesäkuista Kreikan matkaamme ja valmistaa itselleni herkullisen aterian. Itselleni siksi, että nirsot pojat nyt eivät koske pitkällä tikullakaan mihinkään "outoon ja eksoottiseen". Eikä tämä ollut edes eksoottista: anisporkkanoita ja lämmitettyä fetaa. Ylhäällä vasemmalla olevasta kuvasta selviääkin kaikki oleellinen, porkkanaviipaleet paistetaan pannulla - minä käytin taas sitä sitruunaoliivioljyä, ja sekaan heitetään anista ja lopuksi vielä köntti fetaa lämpiämään. Juuri Kreikassa oivalsin, miten herkullisia juustot ovat paistettuna. Jos anista ei ole tai ei pidä sen mausta, voi näistä tehdä vaikka aurajuustoporkkanat. Njam!

Itse asiassa totuus on ihan toisenlainen. Porkkanat olivat vähän nahistuneita eivätkä sellaisenaan kelvanneet enää edes minulle. Pestopastaa varten avattu fetakin siinä jo suunnitteli pilaantumista, joten pelastin koko satsin tekemällä siitä lounaan sillä aikaa kun pojat olivat poissa. Inhoan sitä, kun ruokaa joutuu heittämään hukkaan. Mutta se oli totta, että hyvää tuosta tuli. Vain ouzo puuttui. Vaikkapa kunnon aterian lisukkeeksi sellaiselle, joka ei kärsi flunssan aiheuttamasta ruokahaluttomuudesta tai muuten vaan syö kuin hiiri. Röyh!




Seuraavaksi inspiroiduin kokeilemaan miltä parsakaalin varsi maistuu. Idea Nooralta. Oli herkullista kevyesti höyrytettynä ja sitten vielä pannulla voissa paisettuna (kuva vasemmalla alhaalla). Pikkuisen oli pakko raastaa goudatyyppistä juustoa päälle. Pojat söivät edellispäivänä nuput ja minä sitten seuraavana sekoittelin sen mitä molemmista tähteeksi jäi. Se, että ruokaa menee valtavasti hukkaan on paitsi merkittävää ympäristön kannalta myös minulle ihan henkilökohtaisesti kun katselen ruokalaskuani.

Olen koittanut opetella suunnitelmallisuutta ja sellaista jatkumoajattelua. Edellispäivän ruoanloput voin aivan hyvin popsia pois seuraavana päivänä töissä. Sitten on vielä nämä jämäateriat, kuten nuo ylläolevat tai viime lauantain pasta, joita kehittelen nykyään ihan mielikseni, ja joille ei kyllä ihan hirveästi hintaa tule. Olen saanut näillä konsteilla ruokalaskumme ihan kohtuullisiksi vaikka luomua syömmekin eikä onneksi edes tunnu siltä, että kauheasti pitäisi mistään tinkiä. Paitsi herkuista, mutta ne jäisivätkin vain minun lanteilleni, joten se sopii ihan hyvin.

Amerikkalaista hapatusta tai ei: hyvää ystävänpäivää ihanat blogiystäväni!

***

Neliö. Suosittelin vähän aikaa sitten Ferminen aikuisten satua Lumi. Luin sen sitten itsekin uudelleen ja oli se kaunis. Päähenkilö uskoo seitsemän olevan maaginen luku. "Siinä on neliön tasapainoa ja kolmion huimausta."

keskiviikko 13. helmikuuta 2013

Liian vähän käsiä

Arki on aliarvostettua. Eilen aamulla jo ennen yhdeksää oli ehtinyt tapahtua vaikka mitä. Kuopus istahti aamupalapöytään vain todetakseen, että "Mä meen kattomaan mitä muuta on tarjolla. Mä haluan kunnon aterian." Hän syö yleensä aamupalan päiväkodissa, joten kotona syödään kevyesti: olin kuorinut mandariinia ja kaatanut juoman. Kunnon aterian? Puolikas hevonen? Finduksen lasagnea? Kasvissyöjä-perheessä? Ei kuusivuotiaat puhu tuolla tavalla. Paitsi että apua, se on kohta jo seitsemän. Minun vauvani...


Laskiaispitkon leivonnassakin lisäkäsi olisi ollut tarpeen...


Kun lähdin viemään lapsia kouluun ja tarhaan pääsimme taas maistamaan talviautoilun autuutta. Kun vihdoin valtaisan tempomisen jälkeen saimme molemmat etu- ja toisen takaoven auki, vänkärin puoleinen etuovi ei enää pysynytkään kiinni ilman apua. Niinpä esikoinen sai etupenkkivuoron ja piteli sitä matkalla koululle. Joskus kun hyvin käy, auto ja ovet ehtivät lämmetä tällä matkalla sen verran, että sitten ovi jo pysyykin kiinni. Ei eilen. Piti tehdä viritys turvavyöstä ja kahdesta liinasta, joista toinen tuli myös minun turvavyöhöni kiinni ja toinen oli oikeassa kyynärtaipeessani.

Onneksi kuskin ovi sentään pysyi itsestään kiinni: viimeksi kun sama vika vaivasi, pidin vasemmalla kädellä vielä omaa oveanikin kiinni ja rattia varten jäi vain oikea käsi. Ei siinä mitään, sekin onnistuu ihan hyvin aina niin kauan kun pitää vilkuttaa vasemmalle. Minun autoni vilkku toimii vasemmalle vain sillä tavoin, että sitä pitää koko ajan kädellä alhaalla. Silloin, kun vasen käsi pitelee ovea, oikeassa on "kiristysside" joka pitää pelkääjän ovea jotakuinkin kiinni, vaihdetta pitäisi vaihtaa risteyksessä pienemmälle ja vielä vilkuttaa oikealla kädellä ratin välistä vasemmalle, meinaa jo vähän tulla hiki ja olla sydän syrjällään.


Maistuu se näinkin, laskiaispulla!

Minä muuten olen sitä mieltä, että meillä äiti-ihmisillä saisi noin ylipäätäänkin olla vähän enemmän käsiä. Olen kehitellyt ideaa, että synnytyslaitoksella jokaisen lapsen syntymän yhteydessä lisättäisiin äidille automaattisesti yksi käsi. Mitä enemmän lapsia sitä enemmän käsien tarvetta - ja sitä enemmän käsiä. Mihinkähän tästä pitäisi tehdä aloite?



***

Syrjällään. Arki, vaikkakin juuri nyt vähän räkäinen, on nautittavaa. Välillä istun vaan sydän syrjällään ja rakastan poikiani. Kuten tuonkin viimeisen valokuvan ottamis- hetkellä: olimme kuopuksen kanssa iltapalahommissa ja esikoinen teki musiikin esitelmäänsä. Halusi ehdottomasti tulla seuraamme keittiöön. Meillä on niin mukavaa yhdessä. Aina välillä. Tavallinen arki. Ihan parasta.

tiistai 12. helmikuuta 2013

Tomua parvella?

"Timo Parvella Ella ja kaverit juhlatuulella" luki kuopus. Toin tuon kirjan kirjastosta, koska koitan kovasti aivopestä kuopusta innostumaan Ella -tarinoista ja sitä kautta myös elokuvasta, joka täällä parin viikon päästä olisi mahdollista nähdä. Siis ihan täällä meillä maalla. Keplottelut yksinkertaisesti siitä syystä että
a) minä haluan nähdä sen leffan ja
b) kun kerrankin jotain meidän pienellä paikkakunnallamme järjestetään, haluan olla mukana tukemassa sitä. Saa nähdä kuinka käy.

Minäkin olin juhlatuulella viikonloppuna. Olen vakaasti sitä mieltä, että moni asia on asennekysymys. Kuten nyt tämä altistussairastelukin, ihan pikkujuttu vaikkapa eilisen postauksen valossa. Tai elämän pienet ilonaiheet - asenteesta kiinni. Katsokaapa: lämmitin kuopuksen ylijäämäpastaa sitruunaöljyssä, pyörittelin pestossa ja lisäsin vielä fetaa. Yksinkertaista, herkullista, ja melkein juhlavaakin, kun sytytin kynttilät ja otin iänikuisen talouspaperin palasen sijaan oikean servietin ja soin vielä itselleni lasillisen viiniäkin palanpainikkeeksi. Jämäruoasta tuli juhla-ateria.


Kuva omistettu sinulle, Peppone!

Viikonloppuun kuului tietysti taas myös sauna ja Avara luonto. Avara Luonto se sitten kirvoittaa kiinnostavia keskusteluja kerta toisensa perään. "Äiti miksi nuo kärpäset on päällekkäin?" Sorvasin jo kiivaasti mielessäni "pikku kärpäsistä" kertovaa vastaustani, kun kuopus itse ehätti vastaamaan omaan kysymykseensä: "Uros on sen naaraan päällä ettei sitä varastettais. Niinku varmuuden vuoksi." No just siks, nimenomaan varmuuden vuoksi!

Jos nämä kirjoituksen tulevat nyt vähän hassusti jälkijunassa, se on Neon vika. Koitan pysytellä Tarina päivässä -haasteen syrjässä ainakin näennäisesti ja välillä pitää vähän luovia. Suonette anteeksi.

Neon vika on myös tämä aivan mainio kehukiertokirje. Sain sen Autiolla saarella kaksi viikkoa -blogin Rozilta, kiitos kaunis, olet itsekin ihana. Olette molemmat! Minä haluan omalta osaltani kehua erästä, jota olen seurannut jo hyvinkin kauan. Aluksi vähän pelkäsinkin tätä kipakkasanaista naista, mutta koukkuun jäin, armottomasti. Jossain vaiheessa uskaltauduin kommentoimaankin välillä. Sitten huomasin, että väliin roisinkin kielenkäytön alta ja takaa löytyi mitä lämpimin ja ihastuttavin tyyppi. Oikea aarre. Ja uskomatonta mutta totta, tämä kaikki välittyy pelkkien tekstien ja kommentteihin vastaamisen kautta. Olet mahtava, Nollavaimo!


***

Tomu. Meillä töissä tehdään jo mahdollisesti tällä viikolla joitain toimenpiteitä. Kunhan tomu on laskeutunut, niin konkreettisesti kuin kuvainnollisestikin, kerron teille lisää. Ja kunhan pääsen paikalle kuulemaan kuulumiset. Sain kurjan flunssan takia sairaslomaa alkuviikon.

maanantai 11. helmikuuta 2013

Ruusu eräälle äidille

vaikka se ei mitään muutakaan.

Viime viikolla uutisoitiin, että pohjoismainen tutkimusryhmä vahvistaa sikainfluessarokotteen ja narkolepsian välisen yhteyden. Tämä on ahdistava aihe. Ja suuri. Toisaalta tämä koluttiin jo liki loppuun aiemmin, mutta nyt saatiin ns. varmuus. Ehkä lisää korvauksiakin. Luin Nooran kirjoituksen aiheesta ja olen periaatteessa samaa mieltä monestakin asiasta. Kyllä, rokotetta ei oltu olosuhteista (lue: kiireestä) johtuen tutkittu tarpeeksi. Kyllä, googlasin minäkin ja tutkin ja luotin intuitiooni: emme rokottaneet kumpaakaan lasta, vaikka normirokotusohjelmassa olemmekin. Kävimme tästä lukuisia väittelyjä kuopuksen isän kanssa ja olen, aivan kuten Noorakin, ikionnellinen, että pidin pääni.

Sitten tulee se osuus josta on pakko olla eri mieltä. Minun mielestäni meidän pitäisi voida luottaa ja uskoa asiantuntijaan. Tavallisella ihmisellä ei voida olettaa olevan riittävää kompetenssia kyseenalaistaa kaikkia ja kaikkea. Tai penkoa ja ottaa selvää siinä viidakossa, jossa ristiriitaista tietoa on tarjolla ja "asiantuntijatkin" ovat ihmeissään. Ja kaikista tärkein: edes rivien välissä ei voi eikä ehdottomasti saa syyllistää ainuttakaan vanhempaa, joka lapsensa rokotutti. Se ei saa käydä mielen vieressäkään.




Se miksi tämä aihe liikuttaa minua, on, että ystäväni seuraa läheltä yhtä tällaista perhettä, jossa poika sairastui. Äiti on joutunut jättämään kutsumustyönsä ja hoitaa yötä päivää lastaan, joka ei enää koskaan tule pärjäämään yksinään. Lapsi, joka rakasti uimista, oli aktiivinen, musikaalinen ja iloinen, on muuttunut aivan toiseksi. On arvaamaton, kiukkuinen, nukahtelee, valahtaa veltoksi. Uimareissulla hengenlähtö oli lähellä, kun katatoninen kohtaus iski. Selväpäisinä hetkinä lapsi itkee tuskaansa omasta olotilastaan. Yöllä äiti herää rauhoittamaan poikaansa joka ulvoo kuin eläin.

Äiti, jonka nahoissa minä ainakaan en voisi välttää katkeruutta viranomaisia, maailmaa, jumalaa, kohtaloa, ihan kaikkia kohtaan. Mikään raha ei korvaa tätä.


***

Liikuttaa. Tämä uutinen tule lähelle. Olen onnellinen, että olemme näinkin terveitä. Omat ongelmat kutistuvat taas suurempien edessä.

Kaunista viikkoa kaikille!

sunnuntai 10. helmikuuta 2013

Mansikkainen mummeli?

Nollavaimo nakkasi haasteella. Edelleen on vähän omat aiheet hakusessa, joten tähän on kiva tarttua. Ja ei, en käännä selkääni, en ollenkaan näin helpolla.

1. Miksi?

Miksi, oi miksi? No TIETYSTI siksi. Ja etenkin siksi, kun minä sanon! 

2. Vasen- vai oikeakätinen?


Vasenkätinen, kuten monet muutkin nerot. Ja nimenomaan aika totaalisen vasenkätinen. Voinkin siis sanoa tekeväni melkein kaikki asiat tuosta noin vaan vasemmalla kädellä. 

3. Siviilisääty? Miksi?


Eronnut. Tai karannut tai uusioneiti tai kierrätysneiti. En ole ihan päättänyt vieläkään. Siksi, että pystyn näin elämään omannäköistä elämää ja olemaan onnellisempi.

4. Jos voisit kääntää kelloa, mitä tekemiäsi valintoja muuttaisit?


En varmaan juuri mitään. Ehkä taas se yksi kaukainen tuhoontuomittu ihmissuhde olisi voinut loppua jo aikaisemmin. Alkoholistia ei niin vaan paranneta. 

5. Missä haluaisit elää eläkkeellä ollessasi?


Oi oi oi, jossain lämpimässä talvet ja mökillä järven rannalla lasten ja lastenlasten ympäröimänä kesät. Sen mukavan fiksun papparaisen kainalossa. Ei ehkä haittaa, vaikka se siellä lämpimässä olisi vähän hikinenkin (siis se kainalo) - täytyy tässä ruveta pikku hiljaa madaltamaan kriteerejään. 





6. Toiveammattisi?


Kyllä se on tämä nykyinen. Unelmahommani. Unelmatyöpaikkani. Siksi niin kovasti kiristää, ahdistaa ja ihmetyttääkin tämä sisäilmahässäkkä töissä. Miksi, oi miksi juuri minulle, tämäkin? En edes pysty ajattelemaan sitä vaihtoehtoa, että pitäisi uudelleenkouluttautua enkä saisi tehdä tätä työtä. Huokaus!

7. Paras kehu jonka olet saanut?


Kyllä se äitiyteen liittyy, ja on tullut omien lasten suusta. Paha ei ollut sekään, minkä kuopuksen isä muuttoautonsa rattiin noustessaan sanoi: "Olen oppinut sulta niin paljon lapsista ja vanhemmuudesta, että haluan kiittää siitä."

8. Ensimmäinen suudelmasi?


Oi, oi, oi, ihan niin kuin Nolliskin, tunnen vieläkin sen muljahduksen mahassani. Mutta kehtaakohan tätä jakaa? Hmm, olen kertonut, että liftailin paljon teininä. Syynä olivat erinäiset orkesterit, mutta bändäri en koskaan ollut. Kerran kuitenkin matkasin suosikkibändin keikkabussissa ja salaa ihailemani laulaja pikku hiprakassa lähestyi minua. Olin melko otettu suudelmasta, ensimmäisestäni, ikinä, mutta bussin perälle en kuitenkaan suostunut...

9. Hunaja vai etikka?


Mikä kysymys tämä on? Hunaja, tietenkin! Etikkaa käytän pyykinhuuhteluaineena. Höh!

10. Mitä hetkeä et unohda milloinkaan?

Klisee tai ei, mutta kyllä se on esikoisen syntymä. Kun sain sen pienen ruttuisen pojan rinnalleni kuudentoista tunnin tuskan jälkeen ja se katsoi älykkäillä silmillään suoraan sieluuni. Minä olen sitä mieltä, että vastasyntyneillä on maailman viisain katse. Kuopuksen syntymä tulee hyvänä kakkosena, mutta ihan samanmoista tunnekuohua se ei minussa herättänyt. Siitä muistan jotenkin parhaiten kuopuksen isän liikutuksen, kun oli ensikertalainen. Minä olin vähän niin kuin sivuosassa sillä kertaa - sitten, kun poika oli syntynyt, tarkoitan. 

11. Tämä on saamasi haaste bloginkirjoittajalta jota et oikeasti tunne. Miksi vastasit tähän?


Haasteisiin on kiva vastata, ja niin tämä Blogistania nyt vaan toimii, että emme tunne toisiamme. Mutta blogitapaaminen olisi kyllä kiva. Oikeasti!

***

Vanhus. Vanhus ei tule yksin. Se tulee toivottavasti kaksin. Ellit-sivustolla voi tehdä testin millainen vanhus sinusta tulee. Minusta tulee kuulemma mansikkainen mummeli tällaisin saatesanoin: "Hienoista skarppausta liikunnan, juhlimisen, rentoutumisen tai ravinnon suhteen nyt, niin olet vanhus vailla vaivoja myöhemmin." 
Ai miten niin muka hienoista skarppausta?!? Tyhmä testi...

lauantai 9. helmikuuta 2013

Verraton velikulta Wagner


Eräästä kirjallisuusblogista bongasin pienen pätkän Runeberg-palkitun Tennilän tekstiä:

"Kieli koostuu vilheistä. Miten ne pylkivät
eloon toisistaan.

Jossain kohtaa multuu elon kehä.
Maan kieltoliike on hidas
käännös."


Tieto Tennilän Yksinkeltainen on kaksinkeltaista -teoksen palkitsemisesta tuli heti kohta sen perään, kun Nollavaimo oli ensin ilahduttanut meitä omalla leikittelyllään. Nimittäin Neon Tarina päivässä- haasteen sanan pariskunta yhteydessä nokkela Nollis loisti polonhoidollisilla tiedoillaan. Ai että nautin!

Tällä viikolla löysin myös Pirkka-reseptilehdestä Paliskunnan pororöstin ohjeen, joka sai heti hymyn jopa kasvissyöjän huulille.

Samoin bongasin vanhan Suomen kuvalehden takakannesta mainoksen, jossa kysytään Onko jälkee vai ei?

Oli tuosta mainoksesta mitä mieltä tahansa, paremmin se onnistui, kun taannoinen sivusto (jota en enää tietenkään löydä) otsikollaan joka oli jotain sinne päin kuin "Säästä ilmastoa" ja nettiosoite oli sitten tietysti tyyliin www.saastailmastoa.fi.


Napattu täältä



Eilen ei ollut vintti pimeänä vaan oikein mukava ilta. Kuopus tuli kotiin viikonlopun viettoon ja ystävä vielä illalla myös katselemaan Voice of Finlandia minun ja esikoisen kanssa.


Miten tämä tajunnanvirta, nämä kaikki irralliset faktat liittyvät mihinkään? Onko tässä jälkeäkään järjestä? No siten, että sanoilla leikittely on verratonta ajanvietettä! Lisäksi minusta on ihan hirvittävän hauska bongailla näitä universumin kasaumia. Kun jotain asiaa tai ilmiötä alkaa rekisteröidä, huomaa sitä pian jatkuvasti ja kaikkialla. Onko ilmiö tuttu kenellekään muulle?

Tämän kiljoitti Maljaana.

***

Verraton. Tämä sen sijaan ei ole verraton puheenvuoro. Provo tai ei, mutta joku pointti tuosta nyt puuttuu. Tai logiikka. Miten se epäsuhta, että miehet joutuvat armeijaan mutta naiset eivät, johtaisi siihen, että niin kauan kun näin on, miehetkin saa lyödä naisia, eikä pelkästään naiset miehiä?  Se-iänikuinen-itsestäänselvyys taisi unohtua, että mies on kuitenkin usein fyysisesti vahvempi kuin nainen. Kukaan ei lyö ketään, capish?

perjantai 8. helmikuuta 2013

Viisi kertaa viisi

Yritin epätoivoisesti etsiä vaikka jotain haastetta johon vastata, kun muuten ei nyt oikein juttu luista. Kiki oli listannut viiden sarjoja erilaisista asioista ja taidanpa tehdä minäkin saman.

Viisi asiaa, joita tarvitset päivittäin.

Vesi
. Juon tolkuttomasti vettä.
Lääkkeet
ja luontaistuotteet, plääh.
Silmälasit.
Olen sokea kuin myyrä ilman lasejani. En varmasti löytäisi edes omia saati lasteni varpaita ilman niitä. Lapsista puheenollen: 
Lasten halit ja läheisyys
(no okei, pari päivää voi ihan hyvin mennä ilman...)
Lukeminen
. Ei kyllä varmasti mene päivääkään etten lukisi edes jotain. Nettiuutisia, lehtiä, kirjaa, jotain.
Kännykkä
on kuudes. Äidillä se vaan on!

Viisi kirjaa joita suosittelet muille.

Kirjoja on paha mennä suosittelemaan, jos ei tiedä ihmisen makua kirjallisuuden suhteen. Mutta tässä sekalainen kattaus:

Maxence Ferminen Lumi on ihana aikuisten satu
Daniil Harmsin Sattumia on absurdein koskaan lukemani teos. Aivan mainio!
Karel Capelin Puutarhurin vuosi on mahtava kaunokirjallinen opas puutarha-aloittelijalle ja oikeastaan ihan kenelle vaan.
Iselin C. Hermannin Suutelen postinkantajaa on kaikkien aikojen suosikkini. Täytyypä taas kerran lukea se.
Ja sitten dekkareiden ystäville vinkki: Lars Keplerin kirjat vievät yöunet. Eivät raakuutensa vaan hienosti rakennetun psykologisen jännityksen vuoksi. Ja päähenkilö, Joona Linna, on suloinen...

Viisi adjektiivia jotka kuvaavat sinua.

Vai joiden toivoisit kuvaavan... Nooh, älykäs, empaattinen, rauhallinen, värikäs, hupsu.

Viisi elämänohjetta jotka haluaisit jakaa kaikkien kanssa.

Minulla on oikeastaan vain yksi: Elä omannäköistä elämää, mitä se sitten onkaan. Älä piittaa muiden mielipiteistä. Ole rehellinen itsellesi ja mielellään myös muille, mutta ennenkaikkea itsellesi.


Paparazzi S-marketissamme...


Viisi lempiruokaasi:

Pasta erinäisten kastikkeiden kanssa. Kylmäsavulohi-, avocado-piparjuuri-, juustokastike. Lasagne. Cannellonit. Nam!
Juustot. Mikä vaan juusto, paitsi kevytversiot, hyi. Mitä enemmän rasvaa sen parempi.
Salaatit, joissa on juustoa. Tomaatti-mozzarella, feta- ja halloumisalaatti, avocado-mozzarellasalaatti, caesarsalaatti...
Mozzarellatikut. Ainoa ja paras einesruoka jota syön yleensä silloin, kun olen yksin kotona eikä tarvitse laittaa pojille ruokaa.
En keksi enää mitään, mutta rakastan hedelmiä, smoothieita ja jogurttia. Lasketaan ne ruoiksi. Kun kahvia ja punaviiniä ei kuitenkaan lasketa, vai?

Kävikö se nyt varmasti ihan selväksi, että rakastan juustoa?!?

***

Parasta ennen. Tuntuu yhä pahemmin siltä, että tämän kinkun parasta ennen -päivä on mennyt aikaa sitten. Riippuu ja roikkuu sieltä täältä ja terveyskin reistaa. Mutta toisaalta, luomu mikä luomu ;-) Pitäisikö sitä tällätä otsaan sellainen punainen -30% tarra? Niissä taitaa vähän tapauksesta riipuen lukea myös "Huomioi päiväys" tai "Poistuva tuote". Hitsi - tätä täytyy kehitellä!

Oikein riemukasta viikonloppua!

torstai 7. helmikuuta 2013

Sorina, pulina ja solina

Meillä on verraton työyhteisö. Tämän tästä käy kälätys ja puheensorina, kun setvimme työ- ja muita asioita. Kaksi akkaa ja yksi nuori mies. Uusi työntekijämme, joka koeajan jälkeen jo vakinaistettiinkin, on sopeutunut meidän keski-ikäisten naisten seuraan vallan mainiosti. Minusta on ihanaa, kun töissä voi olla oma itsensä eikä tarvitse aamulla vetää roolia päälle. Esimiehenä arvostan sitä myös, että kollegani ovat omina itseinänsä töissä. Edellisessä työpaikkassani minun esimieheni veti hyvin tiukan rajan työ- ja kotielämän välille, ja vaikka jokainen saa tehdä juuri niin kuin parhaaksi näkee, tuntui se välillä hieman kummalliselta. Tämä tyyli sopii minulle paremmin.


Ei pulina vaan solina. Tulispa kevät!


Arvatkaapa käykö meillä kotona pulina? Vaikka teini välillä olisi hiljaisella päällä, niin kuopukselta kyllä tulee juttua ihan solkenaan. "Tää tässä on Darth Vader-saari (lattialla lojuva muovinen DV-naamari). Sieltä voi löytää jotain, mitä on aina toivonut. Tää on seikkailijaninja. Haa. Ja se löysi keihään." "Tätä olen aina toivonut!" "Mutta se veikin sen kavereilleen ja vaihtoi valomiekkoihin." Sama ninja teki voltteja valomiekkojen avulla ja mätkähti selälleen. "Ei tässä voi koko päivää köllötellä." "Pysy kurssissa. Ooo, tsss, trrr, tsaiaaa" - ja muita ninjamaisia äänitehosteita. Jatkuva höpötys käy toisinaan hermoille. Yleensä kyllä osaan sulkea sen taustahälyksi enkä edes huomaa sitä.

Mutta osaan minäkin, joskus menee puhelimessa maailmaa parantaessa tovi jos toinenkin. Onneksi on Kamu-palvelu kolmen tärkeimmän ystävän kesken, niin ei konkurssi uhkaa. Ja puhutaan me toki kavereiden kanssa naamakkainkin, mutta aina ei ehdi ja pääse joten luurit käyvät kuumina. Esikoisella taas, silloin kun on puhepäällä, on luurit korvilla ja skypetys kiivaana kavereiden kanssa. Pulinaa meillä siis riittää. Ai niin, jutellaan me joskus keskenämmekin...

***

Pulina. On se suku- ja etunimikin, mutta ei ehkä menisi Suomessa läpi.