Milloinkahan minusta tuli jouluihminen? Ehkä lasten myötä? Ja vaikka esim. esikoinen ei enää ole erityisemmin "jouluiässä", niin minä sen kun vaan porskutan syvemmälle ja syvemmälle joulusyövereihin. Varmasti vielä sittenkin, kun kuopus on kasvanut joulusta ohi - jos nyt joulusta koskaan voi kokonaan ohi kasvaa.
Joka tapauksessa rakastan pakettien piilottamista kaappiin, sitä tunnetta, kun kaikki alkaa olla valmiina. Joulumenun suunnittelua, siis sen joulupäiväisen, jolloin äitini ja hänen miehensä tulevat meille syömään. Jouluaattona poikien kanssa keitellään vain joulupuuro ja ahdetaan kitusiin niin paljon suklaata ja marmeladia kuin vain ikinä pystytään. Eron jälkeen lopetin jouluruokien tekemisen, koska pojat eivät niitä syö. Minä saan äidiltäni maistiaiset joulupäivänä ja nautin ne sitten Tapanina. Aika stressitöntä, etten sanoisi!
Luulen, että osaltaan tämän jouluhössötykseni selittää se, että mikä tahansa tekosyy kylmän ja pimeän vuodenajan kestämiseksi ja selättämiseksi kelpaa mulle. Valoja, koristeita, höpsötystä. Joulusukkia joihin tonttu livauttaa pieniä yllätyksiä tuolloin tällöin. Sitä joulun taikaa.
|
*) |
Ensi viikko vielä ja sitten voidaankin laskeutua ja rauhoittua joulun tunnelmiin.
*) Kirpputorilta kotiutui pieni skumppapullon korkista tehty tonttu, joka oli vissiin muutakin kuin haistellut korkkia, ainakin harottavasta katseesta päätellen. Se löysi onneksi hengenheimolaisen kuopuksen iltapäiväkerhossa aikanaan tekemästä hiihtäjästä, jolla on hieman samanlaisia ongelmia. Nyt ne hiitävät aivan omia polkujaan yhdessä. Mitäs minä sanoin joulun taiasta?!?