Ei erityisemmin pidä elämästäni tällä hetkellä. Oivallus tuli, kun luin sosiologian professorin Terhi-Anna Wilskan ajatuksen pitkäaikaisesta rahattomuudesta: se aiheuttaa uupumista ja masennusta, vaikuttaa elämänhallintaan, tulevaisuudenuskoon ja -toivoon ja myös kykyyn suunnitella yhtään mitään. Mutta ei mennä siihen sen syvemmälle
Silläkin uhalla, että kuulostan dinosaurukselta ja vanhalta ja vanhanaikaiselta, kerron toisen asian mistä en pidä: tästä ajasta. Hoksasin asian tässä yhtenä päivänä, kun harhailin ison marketin juustohyllyllä ja vastaan tuli nuori nainen korin ja hands freen kanssa. Jutteli sujuvasti asioistaan siinä samalla, vähääkään välittämättä ketkä kaikki kuulevat.
En halua tietää toisten ihmisten asioita. Liikaa. En halua somettaa, tykätä kaikesta mitä toiset postaavat, jakavat. En halua, että kaikki jaetaan. Tai kommentoidaan joka asiaan omalla nimellä. Pahimmassa tapauksessa möyhätään netissä - omalla nimellä ja naamalla. En ymmärrä, en sitten yhtään!
Minulla on elävänä muisto siitä, kun kännykät tulivat. Tai jonkin sortin
raahattavat kannettavat puhelimet. Poikaystävä joutui pitämään mukana työnantajansa hankkimaa kännykkää ja kun se ensimmäistä kertaa soi, ratikassa Kurvissa, potkimme salkkua nolona penkin alle ja olimme niin kuin emme olisikaan. Pysäkillä sitten soitettiin takaisin.
|
Mun pitäis asua Muumilaaksossa |
Minä en avaa hassuja videoklippejä joita veljeni lähettää tai "lue" höpölehden juttua, jos siinä pitää katsoa joku video tai höpötv:n lähetys. Ei kiitos. En jaksa kuunnella podcasteja. Mitä vikaa on vanhassa kunnon lukemisessa?
Sydäntäni lämmitti kun olimme esikoisen kanssa viime perjantaina syömässä. Sen puhelin oli äänettömällä ja kerran se kysyi, kun keskustelumme sivusi jotain kalenteriasiaa, että "sua ei varmaan haittaa jos tarkistan sen puhelimen kalenterista"? Ei haitannut, vaikka rakastankin paperista kalenteriani. Samassa paikassa tarjoilija kysyi etukuponkia, että "sulla on se varmaan mobiilina"? No ei ollut kun omin pikku kätösin lehdestä leikattuna. Koska minulla on edelleen se Doro. Tosiaan. Dinosaurus. Kuopus on oppinut laittamaan minulle hymiöt erillisinä merkkeinä kas näin ;-)
Samana iltana Vain elämää -ohjelmassa laulettiin Tuure Kilpeläisen Surusilmäinen kauneus ja puhuttiin tämän ajan hetkisyydestä ja pirstaleisuudesta. Pakonomaisesta päivittämisestä. Instagramiin, facebookiin jne. Minulla ei ole kumpaakaan noista, ei WhatsAppia, Snapchattiä, vain tämä blogi. Ja elämä. Sellainen pieni ja vähän risa.
Toimittaja yritti olla kuukauden ilman somea, oli Hesarin juttu, joka avasi kyllä silmiä sille, miten erilaista elämää muut älypuhelimineen viettävät.
Minulta onnistuisi kuukausi oikein helposti.
***
Hyvää Aleksis Kiven ja suomalaisen kirjallisuuden päivää toivottaa yksi dinosaurus.