Sivut

keskiviikko 28. marraskuuta 2012

Uskon ja autoilun ihanuudesta

Kerroin vasta, että esikoinen miettii, mennäkö Protuleirille. Päätöstä sen suhteen ei ole tehty, mutta kuopus juuri päätti, että hän ei aio enää osallistua eskarissa pyhäkouluun. Minä ja kuopuksen isä olimme kyllä jo valmiiksi vähän samoilla linjoilla, mutta ajattelin, että poika on jo niin iso, että voi itse tehdä päätöksen. Kuopus siis kävi kerran kokeilemassa ja totesi, että hänelle riitti sitä lajia. "Kun mä en edes usko niihin tyyppeihin." Kysyin tietysti miksi: "No kun mä en oo koskaan tavannut niitä." Poikani on agnostikko! Sen kanssa sitten totesimme, että voimme toki pikimmiten tarkistaa käsityksemme jos asian tila muuttuu.

Seurakunnan aamunavauksiin kuopus edelleenkin osallistuu. Ne menevät minusta ihan ilman muuta uskontokasvatuksen piikkiin - ja uskontokasvatus on mielestäni hyvä asia. Toinen juttu onkin sitten, onko pyhäkoulu päivähoidon yhteydessä ylipäätään korrektia. Tai onko ruokarukous taikka rukoileminen pyhäkoulussa uskonnon harjoittamista. Tähän on olemassa aluehallintoviraston kannanottoja mutta ei mitään yksiselitteistä totuutta. Minä olen sitä mieltä, että jokaisen vakaumusta tulee kunnioittaa. Uskonnottomienkin!




No, tämä on vaan elämää. Enemmän minua ravisteli rakkaan pösöni hyytyminen eilen aamulla. Ajelimme ihan normaalisti kotoa päiväkodille ja sieltä hurautin vielä kauppaan maidonhakuun. Kun starttasin kaupan pihasta, kottero piti outoa ääntä ja kummasti se kyllä käyttäytyikin. Vilkut eivät toimineet eivätkä pyyhkijät inahtaneet, valot sentään pelittivät. Ajattelin, että olisi varminta kurvata suoraan luottohuoltooni ja niin teinkin. Akkuvalokin jo siinä vaiheessa paloi.


Että ajelin sitten - kai - startti päällä koko matkan. Nyt pelaa taas kuin unelma.
Saa nähdä kuinka kauan.

***

Kotimatkalla takapenkillä oli kolme eskari-ikäistä. Siellä mietittiin planeettojen nimiä: mersurius vielä meni mutta peenuksen kohdalla purskahdin nauruun - sisäisesti.

12 kommenttia:

  1. Kuopuksen päätöksestä sanoisin, että tätä on suvussa. Muistan, kun pikkuveljesi tuossa iässä kävi seurakunnan kerhossa syksyn ja ilmoitti, että "nyt mulle riitti". Kun kysyin, miksi, hän sanoi: "kun en usko niihin jeesuksiin ja enkeleihin".
    Perhepäivähoitajansa ei todellakaan saanut häntä kevätpuolella millään kerhoon.
    Itsenäistä sakkia me!

    Hauskaa keskiviikkoa kaikille, autolle myös!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistelin itsekin tuota pikkuveljen tapausta, mutta sanamuotoa en muistanut - kiitos siitä! Sitä tosiaan on suvussa ;-)

      Kerron autolle terkut ja mukavaa päivää sinne myös.

      Poista
  2. En saanut suostuteltua tytärtäni riparille enkä protuleirillekään. Tosin en ehkä hirveästi edes yrittänyt. Kerroin faktat ja hän päätti, että ei tarvitse sellaisia asioita. Varsinkin, kun se olisi huijaamista, koska ei kuitenkaan usko. Milläs sitä ketään uskomaan opettaa jeesuksiin, jos ei itsekään usko? Ei mennyt montaa hetkeä, kun neiti ylipuhui meidät eroamaan kirkosta.

    Kävitkö sinä koskaan pyhäkoulussa? Meinaan, että mun muistikuvan mukaan se oli aika turhaa. Vaikka olihan se askartelu ihan kivaa, kun ei niin kuunnellut, mistä siinä lomassa puhuttiin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Mihinkään ei pitäisi ottaa rukoiluttamisia, koska meillä kaikilla on kuitenkin uskonnonvapaus - lapsillakin. Ja sitä paitsi ryhmät eivät enää pitkään aikaan ole olleet niin homogeenisiä, että voitaisiin painottaa jonkun tietyn uskontosuuntauksen oppeja. Elämänkatsomuksen opettaminen olisi mun mielestä ihan perusteltua kaikille, mutta että joku tietty uskonto. Ei toimi enää. Silloin kun itse vielä olin päiväkodissa, niin kaikkihan kuului kirkkoon riippumatta siitä uskoiko vai eikö.

      Poista
    2. Sama oli mun aikaan, mutta mä olenkin ikivanha kääpä ;-)

      Poista
    3. Tää nyt pomppasi ihan epäloogiseen paikkaan kun koitin nipona korjata kirjoitusvirhettä. Plääh!

      En ainakaan muista käyneeni pyhäkoulussa, ja kuten yllä (anonyymin) äitini kommetista käy ilmi, pikkuveljenikin lopetti touhun aika lyhyeen. Itse kävin rippileirin ja vihasin joka sekunttia. Minut konfirmoitiinkin, mutta heti kohta sen jälkeen marssin kirkkoherran virastoon eroamaan kirkosta. Rippipappi oli paikalla ja oli aika kauhuissaan.

      Nyt näyttää, etttä esikoiseltakin jää kumpainenkin leiri väliin, jollei kavereita ole Protuun lähdössä. Vaikka luulen, että tuolle oman tiensä kulkijalle tekisi kyllä hyvää tavata muitakin kaltaisiaan. No, itse päättävät - niin esikoinen kuin kuopuskin.

      Kuopuksen päätöksestä olen yksinomaan helpottunut. Vaikken sitä ihan suoraan tuossa ylempänä sanonutkaan, minusta ei ole soveliasta rukoiluttaa lapsia päiväkodissa. Ruokarukouksen olemme kuopuksen isän kanssa torpanneet kahteen kertaan, ja nyt juuri eivät rukoile. Ehkä ottavat sen taas repertuaariin tyytyväisenä sitten ensi syksynä, kun kuopus lähtee kouluun ;-)

      Poista
  3. Ai kamala! Muistui mieleen ne papin hirvittävät sanat, kun mentiin eroamaan kirkosta. "Sinä, nuori kaunis nainen, haluatko jne...".
    Muistatko? Mua ihan puistattaa vieläkin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Muistan todella hyvin, se oli kyllä riman alitus. Eipä ole vielä tarvinut katua, kuitenkaan!!!

      Poista
  4. Se on minunkin mielestä jokaisen oma asia uskooko vai eikö usko. Samoin kun se mihin uskoo. Mitään uskontoon liittyvää ei pitäisi tuputtaa, kyllä ne jutut sitten aikuisemmallakin iällä ehtii tutkia.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Ihan olen tässä samoilla linjoilla sun kanssasi. Joskus jopa mietin aikuiskasteen järkevyyttä. Olisi sitten tosiaan mietitty nuo asiat.

      Poista
  5. Itse en ole tähän päivään mennessä päässyt ihan selville omista uskomuksista tai tuntemuksista. Mistään uskomisesta nyt ei kuitenkaan voi puhua ja maailman rasittavinta on juuri tuputtaminen. Olin kyllä rippileirillä ja viihdyin siellä, lähinnä koska kaikki kaveritkin oli siellä.. =) Ja tuli silloin pohdittuakin asioita mutta niinkun sanottu en niistä vieläkään ole päässyt oikein selvyyteen. Hm.

    Mutta minusta on hämmästyttävää että vielä nykypäivänä joissain julkisissa varhaiskasvatuslaitoksissa oikeasti on käytössä ruokarukous jne. Se on varmasti hyvin loukkaavaa muiden uskontokuntien edustajille, joita -niinkun tuolla ylempänä joku jo totesi- on ryhmissä yhä enemmän koko ajan.
    Ja miten ne tilanteet sitten käytännössä hoidetaan? Jos jonkun vaikkapa muslimilapsen vanhemmat ovat pyytäneet ettei lapsen tarvitse osallistua yhteisiin rukoushetkiin, missä se lapsi silloin on kun muut rukoilee? Jossain syrjässä eristettynä odottamassa että pääsee takaisin muiden mukaan? Oikein esimerkillistä suvaitsevaisuuskasvatusta. Kaikki erilaisia, kaikki samanarvoisia jne mutta et kuitenkaan kuulu meihin.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Olen miettinyt tuota toteutusta itsekin. Tässä onkin suurin syy, että minun molemmat lapseni ovat niinkin paljon näihin uskonnollisiin tilaisuuksiin osallistuneet. (Toinen syy on se, että ihan vilpittömästi pidän vaikkapa kynttiläkirkkoa kauniina perinteenä ja niin kauan kun lapsi itse ei siitä ahdistu, saa todellaikin näihin osallistua uskontokasvatuksen nimissä.)Jos vaihtoehto on piirtely päiväkodilla kaksin jonkun varavarahoitajan kanssa, ei valinta ole ollut ihan hirveän vaikea.

      Esikoinen on itse tehnyt jossain vaiheessa päätöksen, ettei enää osallistu ja juuri tänään kertoi, että kokoontuvat äidinkielen luokkaan "ja tekevät jotain" kun muut lähtevät kirkkoon. Onneksi heitä on useampi.

      Mitä ruokarukoukseen tulee, minä en keksi yhtään luontevaa ja hyvää tapaa toteuttaa sitä niin, että uskonnottomat ja muiden uskontojen edustajat otettaisiin tyylikkäästi huomioon. Se, ettei itse tarvitse rukousta lausua (niin kuin tiedän joissain paikoissa ongelman ratkaistun) on minusta silti pakkosyöttöä. Luontevalta ei tunnut sekään, mitä meille tarjottiin, että lapsi menisi ruokasaliin vasta kun rukous on rukoiltu. Eteisessäkö se sitten YKSIN odottaa, että asetutaan paikoilleen, hälinä loppuu ja saadaan rukoiltua. No way!

      Minä koen oikeasti olevani suvaitsevainen muita kohtaan, joten odotan sitä sitten vastavuoroisesti toisiltakin. (Paras ystäväni on tunnustuksellinen kristitty, hyvissä kavereissa on myös yksi lestadiolaisäiti. Olen heidän kanssaan jutellessa huomannut, että aina ei edes olla kovin kaukana toisistamme. Saatamme vain nimittää asioita eri nimillä. Mikä minulle on kohtalo, saattaa toiselle olla johdatusta.)

      Tulipas pitkät rutinat, mutta tämä on kiinnostava (ja kiihdyttävä) aihe.

      Poista

Kiitos kommentistasi!
Marjaana